Kentällä taas kuohuu, kun ilmeisesti viime viikonloppuna Helsingissä oltiin ratsattu yökerhoja TTVK:n ja Gramexin toimesta. Teosto ei ollut osallisena, vaikka monessa paikka heitä on tästä syytettykin. Oksasen Ville tästä blogasi ja ihmetteli TTVK:n viranomaisasemaa. Siihen en lähde sen enempää, se on ihan eri keskustelu. Kuuleman mukaan noissa tarkastuksissa oli joku saanut sakkoja siitä, että kappaleita oli ollut koneella yli lisenssin sallima määrä. Aiemmin järjestöt ovat ilmoittaneet, että saa olla henkilökohtaisiakin kappaleita, mutta mielellään eritelty omiin kansioihin. Minusta se olisi syyttävän tahon tehtävä todistaa, että noita kappaleita on oikeasti käytetty soittamiseen eikä niin, että DJ joutuu perustelemaan jokaisen kappaleen olemassaolon koneellaan.
Ei mennä tähän kuitenkaan tämän enempää tällä kertaa. Tästä tulee taas pitkä tilitys, joten hakekaapa popkornia tai jotain pientä evästä, niin jaksatte loppuun asti. Ja pistäkää vaikka joku hyvän artistin levy soimaan, musiikki on hieno asia.
Kappaleiden hankintatavasta riippuu, kenelle maksat
Aiemmin blogasin DJ-lisensseistä, niiden ongelmista ja niiden epäreiluudesta. Jos teksti ei ole tuttu, niin se on ehkä hyvä lukaista pohjustukseksi. Se on muuten lukaistu WordPressin mukaan 11348 kertaa, joten kiinnostusta on riittänyt, kiitokset siitä. Lyhyesti voisin kuitenkin tiivistää tämänkertaista tekstiä varten, miten DJ-lisenssit tällä hetkellä menevät. Ne menevät kutakuinkin näin:
1. Jos soittaa vinyylilevyiltä tai CD-levyiltä, ei joudu maksamaan kellekään lisenssejä.
2. Jos soittaa digibiisikaupoista (iTunes, 7digital etc.) ostettuja kappaleita sille koneelta, jolle ne on alunperin ladattu, joutuu maksamaan Teostolle kerran jokaisesta kappaleesta plus jokaisesta kappaleesta joka vuosi Gramexille.
3. Jos soittaa omilta ostamiltaan cd-levyiltään rippaamiaan mp3-kappaleita tietokoneelta (tai poltetuilta levyiltä tai muistitikulta), joutuu maksamaan Teostolle kerran jokaisesta kappaleesta plus jokaisesta kappaleesta joka vuosi Gramexille.
4. Jos soittaa kavereilta tai muusta laillisesta lähteestä kopioituja kappaleita, joutuu maksamaan Teostolle kerran jokaisesta kappaleesta plus jokaisesta kappaleesta joka vuosi Gramexille.
(Tähän väliin mainittakoon, että en ole satavarma kohdan 2 menettelystä eli pyytääkö Teosto nykyään maksua vai ei, koska Teosto on useaan otteeseen muuttanut ohjeitaan ja esim. vuoden 2008 ohjeiden mukaan nettibiisikauppojen kappaleita saisi soittaa, mutta nykyisten ohjeiden mukaan tarvitsisi nettikaupan lisenssiehdoissa olla maininta julkisesta esittämisestä, jotta kappaletta voi käyttää julkisesti. Se on sikäli älytön vaatimus, että eihän julkisesti saa esittää muutenkaan ilman erillistä lupaa. Sikäli mielenkiintoista, että tein pikaisen gallupin tästä asiasta ja kukaan kuudesta vastaajasta tiennyt, että miten tämä asia nyt oikein menee. Teostolla olisi ehkä tiedottamisen paikka tässä asiassa.)
Hanki kappaleet järkevällä tavalla, tai maksat useammin
Verrataanpa näitä eri vaihtoehtoja. Ensimmäisen vuoden jälkeen tilanne on tämä eri kohtien välillä:
1. Maksettu yhden kerran, vain ostetuista äänitteistä.
2. Maksettu kolme kertaa, kerran digikaupalle, kerran Gramexille ja kerran Teostolle
3. Maksettu kolme kertaa, kerran äänitteistä, kerran Teostolle ja kerran Gramexille
4. Maksettu kaksi kertaa, kerran Teostolle ja kerran Gramexille.
Oletetaan, että DJ ei poista kappaleita soittolistoiltaan, vain lisää sinne uusia. Viiden vuoden jälkeen näistä ensimmäisistä kappaleista oltaisiin maksettu seuraavanlaisesti:
1. Maksetettu edelleen vain kerran äänitteistä.
2. Maksettu seitsemän kertaa, kerran digikauppaan, kerran Teostolle ja viidesti Gramexille
3. Maksettu seitsemän kertaa, kerran äänitteistä, kerran Teostolle ja viidesti Gramexille.
4. Maksettu kuusi kertaa, kerran Teostolle ja viisi kertaa Gramexille.
Onko oikein, että DJ maksaa hyvinkin erilaisia määriä rahaa eri tahoille sen perusteella, että miten on soittamansa musiikin hankkinut? Kohdassa 1 soitetaan äänitteiltä, mutta kohdassa 2-4 tietokoneelta. Jos selkä kestää, niin taloudellisesti halvin vaihtoehto pitkällä tähtäimellä saattaisi olla ostaa vain äänitteitä ja soittaa niiltä, koska biiseistä tarvitsisi maksaa vain yhden kerran. Etenkin tällä hetkellä, kun käytettyjä CD-levyjä saa naurettavan halvalla, se voisi olla hyvinkin edullista. Esimerkiksi amerikkalaisesta Secondspin-kaupasta lähtee levyjä jopa parin dollarin hintaan.
Syitä siirtyä digitaaliseen soittamiseen on tosin paljon ja varmaan suurimpina syinä se, että se mahdollistaa entistä luovemman soittamisen ja ei tarvitse kantaa levyjään mukana. Tämän vuoksi monet siirtyvät kuitenkin siirtyvät digitaaliseen soittoon, vaikka se vaatii myös investointeja tekniikkaan. Aiemmasta esimerkistä näemme, että taloudellisesti järkevä digi-DJ valitsee mallin 4, joka on halvempi kuin malli 2 tai 3, koska on halvempaa maksaa lisenssejä kuin ostaa biisit digibiisikaupasta tai cd-levyillä. Aiemmasta postauksestani opimme taas, että tekijänoikeuden tulisi edistää luovuuteen, joten digitekniikkaan siirtymisen jarruttaminen on mielestäni lain hengen vastaista.
Älytöntä?
Kuulostaako älyttömältä? Niin minustakin, koska mallissa 4 rahat eivät edes tility oikeille omistajilleen toisin kuin malleissa 1-3, ellei käytä useita päiviä lomakkeiden täyttämiseen, jotta rahat saataisiin tilitettyä oikein. Raporteista pitäisi löytyä ainakin Gramexia varten seuraavat tiedot: biisin nimi, esittäjä, levy-yhtiö, levykoodi, isrc-koodi.
Tietokoneelta soittaminen on nykypäivää eikä teknologian kehitystä vastaan voi taistella. Vinyyleiltä soittaminen tulee pysymään aina tietyn piirin juttuna ja sitä arvostan, mutta valtaosa DJ:stä tulee siirtymään DJ-ohjelmilla soittoon, jos ei ole jo siirtynyt. Suurin osa DJ:stä kokee myös, että biiseistä tulee maksaa tekijöilleen. Osa DJ:stä tykkää edelleen ostella fyysisiä levyjä hyllyyn ja soittaa niiltä ripattuja tiedostoja keikoillaan. Jotkut DJ:t ovat ostaneet tuhansia levyjä vuosien varrella (itselläni “vain” toista tuhatta) ja tahtoisivat edelleen niitä keikoillaan esittää, mutta eri formaatissa, eli 0 grammaa painavina digitaalitiedostoina. Yli tuhannen levyn biisikirjaston digitoiminen kerralla maksaa useita tuhansia euroja ja voi mennä jopa viisinumeroiseksi luvuksi. Tämä siis musiikista, josta on jo kertaalleen maksettu.
Nykyinen lisenssimalli kannustaa digisoittoon siirtyneet DJ:t (joita palkkatöikseen tekevistä suurin osa) kopioimaan kappaleet kavereiltaan tai muista laillisista lähteistä. Tai jopa laittomistakin, koska tiedoston alkuperää on käytännössä mahdoton todentaa. Tätäkö tekijänoikeusjärjestöt ja artistit haluavat? Sitä, että DJ:t eivät enää osta musiikkia eikä rojalteja tilitetä edes niille, kenelle ne kuuluvat? Jos olisin itse muusikko, niin olisin varsin huolissani tästä kehityksestä.
Onko moraalisesti oikein, että DJ:t maksavat monta kertaa musiikistaan?
Jos soitat digitaalisena, niin joudut maksamaan monta kertaa musiikistasi. Piste. Onko tämä oikein? Sekä CD-levyn, että digitaalisen kappaleen myynneistä on jo menneet artistille rojaltit eikä CD-levyjäkään saa soittaa julkisesti, jos ravintola ei maksa korvauksia. Miksi siis digitaalisista kappaleista täytyisi maksaa monta kertaa? Miksi eri tavat hankkia musiikkia ovat eriarvoisessa asemassa? Soittamalla CD:tä tai vinyyliä, maksat vain kerran. Ostamalla digiä tai rippaamalla omia levyjäsi, maksat useaan kertaan. Kopioimalla kavereilta, säästät selvää rahaa etkä riko lakeja. Sekö on se toimintatapa, johon halutaan kannustaa?
Kaikkien hämärintä tässä on se, että jos kopioi omilta CD-levyiltä ykkösiä ja nollia tietokonelle ykköselle ja nolliksi, joutuu maksamaan sitten useaan kertaan asiasta. Gramex perustelee asiaa näin:
Kuten alussa on todettu, niin kopioiminen edellyttää esiintyvien taiteilijoiden ja äänitetuottajien nimenomaista lupaa. Kopiointi- ja käyttölupa (DJ-lisenssi tai ostoura) edellyttää, että kopio valmistetaan ns. laillisesta lähteestä. Se tehdäänkö kopio omalta cd-levyltä vai kaverin tai kirjaston cd-levyltä ei vaikuta hintaan. DJ-lisenssissä ja ostoura –mallissa maksetaan kopiointi- ja/tai käyttöoikeudesta eli eri asiasta kuin hankittaessa cd-levy kaupasta. Sen vuoksi hinnoittelussa ei oteta huomioon, onko henkilö mahdollisesti jo ostanut biisit aikaisemmin. Henkilö, joka omistaa kaikki kopioitavat cd-levyt maksaa siten kopiointi- ja käyttöluvasta saman hinnan kuin henkilö, joka ei omista levyjä. Pitää siis paikkansa, että henkilö, jolla on cd-levyt ja dj-lisenssi, on toki maksanut näistä yhteensä enemmän kuin henkilö, joka on hankkinut vain dj-lisenssin. On kuitenkin huomattava, että ensin mainitulla henkilöllä on edelleen omistuksessaan ostamansa cd-levyt, joilla on arvoa. Maksaahan henkilö, joka on ensin ostanut elokuvan X dvd-levyn, saman hinnan mennessään leffateatteriin katsomaan kyseistä elokuvaa, kuin henkilö, joka ei ole ostanut elokuvan dvd-levyä.
Tässä perustelussa ei todeta, että mikä on moraalinen oikeutus sille, että CD-levyltä itselle tehdyt kopiot ovat jotenkin tekijänoikeudellisesti relevantteja. Mikä niissä on tekijänoikeudellisesti merkittävää? Miksi jo kertaalleen maksetusta materiaalista tulee maksaa uudelleen? Tekijänoikeuslaki kappaleen valmistamista on tehty aikana, jolloin ei edes ajateltu sellaista asiaa, että joku voisi haluta vaihtaa teoskappaleidensa formaattia. Peruste uudelleenmaksamiselle ei voi olla pelkästään se, että laki sanoo niin, koska lakia luodessa ei ole koko asiaa osattu ajatella. Laki mahdollistaa tälläisen kieltämättä erittäin epäoikeudenmukaisen menettelyn, mutta laillisuus ei vielä tee menettelystä moraalisesti oikeaa. Järjestöjen ei ole pakko tehdä käytäntöjään kaikkein tiukimman tulkinnan mukaan, vaikka laki sen mahdollistaisi. Laki on myös todettu tekijänoikeuden asiantuntijoiden taholta sopimattomaksi digitaaliseen ympäristöön (kts. aiempi postaus aiheesta), joten lain kirjaimella perustelu ei nyt vakuuta minua. On ihan älytöntä, että minulla voi olla soittopisteen vieressä puolisen tuhatta cd-levyä ja niiden soittaminen Pioneerin cd-soittimilla on täysin laillista, mutta jos soittaisin niiden kopioita tietokoneen kautta, niin siitä pitäisi maksaa lisenssejä. Kuulostaako tämä edes muusikoiden mielestä jotenkin järkevältä toiminnalta?
Sama koskee digitaalisia kappaleita. Vaikka laki mahdollistaa sen, että ne tulkitaan kopioiksi, joita ei saa käyttää kuin yksityisessä käytössä, niin laki ei pakota järjestöjä tällaisiin menettelyihin. CD-levyjen ja vinyylien käyttöä ei järjestöt voi lain mukaan kontrolloida ja käsittääkseni tämä liittyy ilmiöön nimeltä tekijänoikeuden raukeaminen, joka koskee fyysisiä teoskappaleita. Valitettavasti digiympäristössä ei ole enää fyysisiä kappaleita, on vain kopioita. Sekä fyysisistä levyistä, että digibiiseistä menee korvaukset teoksen tekijöille. Jos näitä esitetään julkisesti, niin ravintola/järjestäjä maksaa korvauksia järjestöille, ja tämä on minusta ihan oikein. Mutta mikä on moraalinen peruste sille, että samasta kappaleesta voidaan veloittaa moneen kertaan ja Gramexille jatkuvasti vuodesta toiseen (ellei halua maksaa 1,09€ plus ALV, jolloin saa ikilisenssin)? Miksi maksetun digitaalisen kappaleen soittaminen on sellainen teko, että siitä tulee maksaa vuodesta toiseen? Niistä on jo korvaukset kerran maksettu ja julkisesta esittämisestä maksetaan erikseen. En näe tätä oikeutettuna eikä tässäkään tapauksessa perusteluksi käy se, että laki mahdollistaa tällaisen tulkinnan. Laki voi mahdollistaa moraalisesti ja eettisesti vääriä asioita. Esimerkiksi kokonaisen äänitteen hankkiminen digibiisikaupasta ei ole niin paljon halvempaa, että siitä voisi merkittävästi vähemmän mennä rojalteja tekijöilleen.
Kenelle näissä aiemmissa tapauksissa on muka jätetty maksamatta korvaukset?
Kyse ei ole siitä, etteikö DJ haluaisi maksaa musiikista
Ei kyse ole siitä, että DJ joutuu maksamaan työvälineistään. Minusta on ihan kohtuullista, että DJ maksaa kappaleista, joita soittaa sekä tekniikasta, jota käyttää. Tässä on kyse siitä, että hinnoittelu ei ole formaattineutraalia. Joku vertasi DJ:tä yrittäjiin (mitä me emme kaikki kyllä millään muotoa ole) ja näki, että yrityksenkin kuuluu maksaa työkaluistaan. Olisiko se kohtuullista, että esimerkiksi rakennusurakoitsijat joutuisivat maksamaan erilaisista luvista sen perusteella, että käyttävätkö he materiaalina puuta tai betonia? Jos valitse betonin, niin maksat suurempia lisenssejä Suomen rakennustarvikeoikeusjärjestölle. Siitähän tästä on kyse. DJ:t, jotka käyttävät CD-levyjä tai vinyylejä, eivät maksa mitään lisenssejä mihinkään suuntaan. Sen sijaat DJ:t, jotka ostavat biisinsä digibiisikaupasta tai kopioivat tietokoneille omilta levyiltä, joutuvat. Miksi eri työkaluja käyttäviä DJ:tä tulisi kohdella eri tavalla?
Paras vertaus olisi mielestäni keikkailevat muusikot, jotka soittavat muiden musiikkia keikoillaan. Ei heidän tarvitse maksaa siitä mitään lupia, että soittavat muiden kappaleita keikoillaan vaan ravintola hoitaa esityskorvaukset eteenpäin. Eikä muusikoiltakaan vaadita mitään lisämaksuja sen takia, että soittavat digitaalisilla laitteilla musiikkiaan. Keikalla saa olla vaikka MIDI-syntikka ja silti kukaan ei vaadi mitään digilupaa. En tiedä millainen politiikka nuottien kohdalla on, mutta vähän oudoksuisin kyllä sitä, että jos joku on tulostanut diginä ostamansa nuotit ja joutuisi tämän vuoksi maksamaan lisää, koska käyttää kopiota. Tai jos joutuisi maksamaan lisenssiä siitä, että ottaa omistamistaan nuottivihkoista kopiot ja käyttää niitä keikoilta, koska joku kuitenkin läikyttää kaljat niiden päälle. DJ:t ja covereita soittavat muusikot ovat minusta tässä tapauksessa verrattavissa: kummatkin soittavat jotain muuta kuin omia teoksiaan ja tekevät niistä omaa tulkintaansa. DJ-esiintymisessä on kuitenkin ero musiikkiesityksiin ja muuan DJ nimeltä Norman Cook aka Fatboy Slim, kiteytti tämän eron hyvin kieltäytyessään tv-esiintymisestä:
I got offered to do Letterman and Saturday Night Live, which is a lovely idea, but what would I do? I’m a DJ and it takes two hours to DJ. You can’t do it in three minutes.
Mitä DJ-lisensseille pitäisi tehdä?
Koska valittaminen ilman konkreettisia muutosehdotuksia on hedelmätöntä, ehdotan tässä myös, että miten lisenssipolitiikkaa tulisi muuttaa.
Mielestä kaikkein järkevintä olisi, että kopiolisenssi olisi ravintolakohtainen, ei DJ-kohtainen. Ravintolassa (tai muussa liiketilassa) joko saa soittaa kopioita tai sitten ei saa, riippuen löytyykö kopiolisenssi vai ei. Kopiolisenssin hinta määrittyisi asiakaspaikkojen ja aukiolopäivien mukaan ja mahdollisesti jonkinlainen alennus illoista, jolloin on elävää musiikkia tai muuta ohjelmaa paikan päällä. Kopioita saisi tehdä sitten niin paljon kuin lystää, koska ei noissa kopiorajoissa oikein ole mitään tolkkua eikä ne todellakaan edistä kulttuurin monimuotoisuutta. Tiukista kopiorajoista hyötyy Lady Gaga ja megastarat, mutta niistä taas on haittaa keskitason ja sitä vähemmän tunnetuille artisteille, joita saattaisi listoilta löytyä, jos lisenssien kokoja ei rajoiteta liikaa. Jos joku ravintola tahtoo soittaa 100 kappaletta koko vuoden, niin soittakoot. Jos joku tahtoo soittaa vuoden aikana 10000 eri biisiä, niin sehän olisi vaan mainiota eikä kyseessä ole todellakaan teko, josta tulisi kustantaa 100 kertaa enemmän.
EDIT: Tähän lisäyksenä sellainen, että ravintoloille, joilla ei ole kopiolisenssiä, tulisi tarjota kertalisenssiä. Se voisi olla jotain 15-25 euroa per ilta esimerkiksi yhteensä kattaen molempien järjestöjen luvat. Varmaan tiettyihin erikoistapahtumiin voisi olla tällaisellekin tarvetta, vaikka muutoin ravintolassa ei soisikaan kuin soittorasia tai fyysiset äänitteet.
Tiedän, että ravintolat ei varmasti innostu ylemmästä ehdotuksesta, mutta se olisi monella tapaa järkevä. Se tarkoittaisi sitä, että maksuja todennäköisesti kertyisi tekijänoikeusjärjestöille enemmän, koska on helpompi valvoa sitä, onko ravintolalla lisenssi kuin se, onko kaikilla ravintolan DJ:llä lisenssi. Tarkastuksia ei tarvitsisi tehdä ravintoloihin, joissa lisenssit jo on. Uskon, että DJ:tkin olisivat halukkaita kertomaan ravintoloista, jotka eivät noudata lisenssejä ja pakottavat DJ:n soittamaan kopioita, vaikka heillä ei moista ole. Tämä myös helpottaisi mahdollisesti tilitystenkin kanssa, jos ravintolat velvotettaisiin toimittamaan jonkinlainen lista kappaleista, joita heillä on soitettu eikä tarvitsisi jokaiselta DJ:ltä erikseen kysellä.
Toinen vaihtoehto on se, että lisenssiehtoja muutetaan sellaisiksi, että lisenssiä ei tarvitse, jos teoksesta on jo kerran maksanut tai se on fyysisesti läsnä. Eli lisenssiä ei tarvitsisi, jos
A) DJ omistaa äänitteen, josta kopio on tehty. Format shifting ei ole tekijänoikeudellisesti relevanttia toimintaa, teoksesta on jo kertaalleen maksettu.
B) DJ on ostanut kappaleen digitaalisena nettikaupasta. Teoksesta on jo kertaalleen maksettu eikä ole moraalisesti oikein asettaa eri formaatteja eri asemaan.
C) Jos äänitte, josta kopio on tehty, on fyysisesti läsnä. Mahdollistaisi esimerkiksi sen, että ravintola/ohjelmatoimisto voisi muuttaa vanhat cd-levynsä mp3-formaattiin ja soittaa sitten vaikka iTunesin kautta ja pitää levyt jossain varastossa, jos tarkastaja tulee. Nykyinen käytäntö tekee vanhoista äänitteistä ikäänkuin turhia, vaikka niistä on jo kerran maksettu, mikä ei ole minusta oikein.
D) Jos kappale on haettu esimerkiksi artistin nettisivuilta ja DJ-käyttö on sallittu tai teosta ei ole määritelty ”vain yksityiseen käyttöön”
Tässä mallissa lisenssiä tarvitsisi sellaisiin kappaleisiin, jotka on
A) kopioitu kaverilta
B) kopioitu kirjastosta
C) kopioitu netistä laillisesta lähteestä (esim. artistin nettisivuilta) “vain yksityiseen käyttöön”
Ensisijaisesti lähtisin hakemaan sellaista ratkaisua, että kopiolisenssi siirtyisi kokonaan ravintolan maksettavaksi eli se joko olisi ravintolalla tai se ei olisi. Nythän on sinällään naurettavaa, että jos ravintolassa on 10 eri DJ:tä, niin se joutuu maksamaan kymmenkertaiset maksut suhteessa siihen, että siellä on yksi DJ. Yhtä paljon musiikkia siellä soi siitä huolimatta, että montako DJ:tä siellä käy keikkailemassa, joten maksut määräytyvät varsin oudoin perustein eikä se liity enää siihen, paljonko sitä musiikkia käytetään.
Lisenssimaksujen tilittämistä on kehitettävä
Lisenssien tilityksiä varten järjestöjen täytyisi kehittää joku tietokantaohjelmisto, joka osaisi lukea yleisimpien DJ-ohjelmien soittologeja ja tätä kautta tilittää lisenssien maksut oikeisiin osoitteisiin. Tai vähintäänkin sellainen järjestelmä, että voisi toimittaa tekstitiedostot, joissa on määritelty artisti + kappaleen nimi tietyssä ennaltasovitussa formaatissa. Ei olisi edes iso homma pyytää jotakuta tekemään jonkinlainen koodinpätkä, joka osaisi automaattisesti tehdä noista soittologeista sellaisia, että ne järjestöille kelpaa. Vaikka varmastikaan täydellisesti tuollainen järjestelmä ei toimisi ja joitain rojalteja voisi mennä väärään osoitteeseen, niin se olisi silti kymmeniä kertoja parempi kuin nykyinen järjestelmä, että rojaltit tilitetään jollain mystisellä tavalla, joka perustuu radioiden soittolistoihin ja levymyynteihin eikä siihen, että mitä on oikeasti soitettu. En näe oikeudenmukaisena sitä artisteja kohtaankaan, että rahoja tilitetään jollain valmiilla kaavalla eikä edes yritetä löytää ihmisiä, joille ne rahat kuuluu. Vuonna 2012 on varmasti jo mahdollista koodata sellainen ohjelmisto, joka osaisi yhdistää 98% varmuudella kappaleet oikeaan oikeudenhaltijaan vaikka ne olisivat muodossa “artisti – kappale”. Epämääräisten tapausten kohdalla joku ihminen voisi katsoa käsin läpi, että löytyykö oikeudenhaltijaa ja jatkoa varten koodata ohjelmistoon sen, mihin osoitteeseen rojaltit menee eli kun seuraavan kerran tulisi samalla artisti+kappale -yhdistelmä.
Rojaltien tilittämisestä täytyisi tehdä myös nykyistä avoimempaa. Ei ole mikään ihme, että DJ-kentällä ei hypitä riemusta maksaa lisenssejä, kun nykyään kaikki ovat siinä käsityksessä, että rahat menevät Lauri Tähkälle, jota ei oikeasti soiteta ravintoloissa varmaan muualla kuin Mikkelissä ja Pohjanmaalla. Jos ne jakoperusteet olisivat nähtävissä, esim. top 200-400 artisti, joille rojaltit menee, niin varmasti se innostaisi myös DJ:tä lähettämään niitä biisilistojaan järjestöille, koska hekin haluavat rojaltien menevän oikeaan osoitteeseen.
Ovatko tekijänoikeusjärjestöt saatanasta?
Tekijänoikeusjärjestöt herättävät nykyään erittäin vahvoja mielipiteitä nuorten ja etenkin DJ-yhteisön keskuudessa. DJ:iden reaktiota en sinällään moiti, koska meitä on laitettu hanuriin oman alan asioissa ilman liukastetta jo pidemmän tovin. Meillä ei ole myöskään ammattiliittoa neuvottelemassa näitä asioita puolestamme, mutta siitä voimme syyttää vain itseämme, kun ollemme näin saamattomia asian suhteen. En silti ole koskaan nähnyt, että tekijänoikeusjärjestöt ovat pahoja sinällään enkä tahdo uskoa, että kaikki käytännöt johtuvat ilkeydestä ja rahanhimosta. On ymmärrettävää, että rojalteista tahdotaan saada hyviä, koska ajetaan omien asiakkaiden etuja. Ja maailmanlaajuisesti vertailleen Gramex ja Teosto on tehokkaita hommassaan ja varmasti yksiä tarkimpia tilittämään rahoja myös eteenpäin. Olen myös tavannut Gramexin ja Teoston edustajia ja istunut heidän kanssaan myös samoissa palavereissa ja käynyt jopa lounaalla. Kaikki tapaamani henkilöt ovat olleet asiantuntevia ja mukavia ja uskon, että varmasti hyviä työssään.
On silti hyvä joskus istua alas ja miettiä omia käytäntöjään myös toisen tahon silmin. DJ-asioissa ei olla mielestäni onnistuttu olemaan reiluja ja kohtuullisia eikä järjestöt tunnu oikein ymmärtävän sitä, että mitä kentällä tapahtuu ja mikä on se todellisuus, missä toimitaan. Aina löytyy varmasti joku, joka valittaa kohtuuttomista ehdoista. Sen sijaan, jos suurin osa kaikista DJ:stä valittaa samasta asiasta, on hyvä pohtia että mistä se johtuu ja voisiko tyytymättömyydelle olla joku oikea syy. Pidemmän päälle tilanne, jossa suurin osa alan ihmisistä on tyytymättömiä ehtoihin, ei ole kestävää. Se johtaa lopulta myös siihen, että kuuliaisuus myös monissa muissa tekijänoikeusasioissa murenee, legitimiteetti katoaa. Jos on vuosia kokenut järjestöjen vaativan kohtuuttomia ja kokenut heidän kohtelevan kaikkia DJ:tä kuin rikollisia, ei ole mikään ihme.
On kompromissien, kohtuuden ja yhteistyön aika
DJ:t eivät ole tekijänoikeusjärjestöjen vihollisia, vaikka itsekin koen, että meidät sellaisena monesti nähdään. Tuntemani DJ:t ovat lähes jokainen musiikin suurkuluttajia ja omistavat mielettömän määrän äänitteitä. Monet heistä harrastavat musiikkia myös sen monissa muissa muodoisssa, kuten soittavat jotain instrumenttia tai käyvät ahkeraan keikoilla. Sen sijaan, että heiltä vaadittaisiin kohtuuttomia, niin olisi hyvä hakea kompromissia ja nähdä DJ:t voimavarana. Esimerkiksi kotimaiset levy-yhtiöt käyttävät omien kokemusten mukaan varsin vähän DJ:tä promootiossaan, vaikka näin digiaikana promojen jakelu on käytännössä ilmaista. Keikkailevat bändit taas tuntuisivat mielellään jättävän oman levynsä yökerhoon, jos ovat keikalla.
En usko, että nykyinen tilanne johtaa pidemmän päälle kummankaan osapuolen kannalta järkevään lopputulokseen. Tyytymättömyys DJ:iden keskuudessa on erittäin suurta ja se on mielestäni ihan perusteltua. Jos Teosto ja Gramex ovat valmiita neuvottelemaan sopimustensa sisällöstä ja ehdoista, niin olen henkilökohtaisesti valmis tulemaan paikan päälle, kenties pari kollegaa sekä jonkinlainen ehdotus mukanani. Sellainen, jonka useat DJ:t voisivat allekirjoittaa. Ehkä tämän kirjoituksen ehdotukset ovat myös sellaisia, joiden taakse voisi suurin osa DJ-toimintaa harrastavista asettua.
Nyt olisi DJ-yhteisön oikeasti aika organisoitua. Kommentoikaa, levittäkää, kertokaa onko tässä kirjoituksessa esitetyt ehdotukset kannatettavia. Jos tätä asiaa emme vie itse eteenpäin, niin ei sitä tee kukaan meidän puolestakaan. Nyt hemmetti soikoon kerätään rivimme ja asetutaan yhteisen tavoitteen taakse, olit sitten yökerho-DJ, klubi-DJ tai jotain siltä väliltä. Kaikki tuki myös Teoston ja Gramexin asiakkailta on varmasti eduksi, koska en usko, että artistitkaan ovat tästä asiasta erityisen tietoisia. “You gotta fight for your right to party“, niin kuin Beastie Boyskin aikanaan totesi.
P.S. Teosto kutsui minut ja muita juttelemaan asiasta. Kiitos Teostolle kiinnostuksesta. DJ Orion asiasta mainitsikin.
P.P.S. Artisteja voi tukea myös käymällä heidän keikoillaan. Tänä viikonloppuna 20.-.21.4. Jyväskylässä järjestetään Jyrock-festivaali, jota suosittelen kaikille elävän musiikin ystäville. Mielenkiintoisia uusia nimiä. Olen ollut järjestämässä Jyrockia osaltani jo vuodesta 2005. Kyllä, tämä oli häikäilemätön mainos, joka ei liity enää juuri alkuperäiseen tekstiini, mutta ei sentään maksettu mainos.
Tero Uuttana - Toisenlainen näkökulma 