Pekka Gronowin mainiot tekstit hyvitysmaksuista

Koska ei jaksa tuottaa omaa sisältöä taaskaan, niin linkitetään muiden teksteihin.

Pekka Gronow on vuosien mittaan kirjoittanut lukuisia mainioita kirjoituksia tekijänoikeudesta. Miehen tyyli on maltillinen ja perustelut asiallisia. Nyt hänellä on menossa kirjoitussarja hyvitysmaksusta, jossa perehdytään asiaan ja sen ongelmiin varsin perusteelliset. Toistaiseksi ilmestyneet seuraavat tekstit:

Lisää tulee. Linkitän ne tähän perään sitä mukaa, kun niitä ilmestyy. Jos tekijänoikeusasiat kiinnosta, niin suosittelen blogin seuraamista.

P.S. Allekirjoitin kunnallisvaalien ehdokaspaperit. Vihreiden listoilla Jyväskylässä ja palaan varmaan aiheeseen piakkoin ja ehkä kirjoittelen enemmän paikallispoliikasta väliin.

Advertisements

TV- ja leffapiratismi – se parempivaihtoehto

Musapiratismista puhutaan ihan liikaa, joten puhutaan tv- ja leffapiratismista. Joskus asiat on tehty kuvamuotoon jo niin hyvin, että turha yrittää kiteyttää itse asiaa paremmin, joten alustetaanpa keskustelua parilla kuvalla.

TV-sarjojen kysyjän ja tarjoajan välisestä kohtaanto-ongelmasta Oatmeal piirrusti oikein hyvän ja osuvan sarjakuvan.



Yle kysyi tosiaan siellä taannoisessa keskustelutilaisuudessa, että mitä se voisi tehdä, jotta nuoret kiinnostuis enemmän Ylestä. Yksi keino olisi lähettää tv-sarjat silloin, kun ne on vielä ajankohtaisia eli kutakuinkin heti niiden USA:n ensi-illan jälkeen. Muistan vuosi sitten, kun Facebook täyttyi viesteistä kuinka Game of Thrones sitä ja tätä. Tänä keväänä aika vähän on näkynyt aiheesta päivityksiä, tai ainakaan siitä ekasta kaudesta, jonka Yle hiljan näytti. Suurin osa sarjasta todella kiinnostuneista on jo katsonut sen. Veikkaan, että iso osa Ylen tahtiin katsoneista innostuu hakemaan seuraavan kauden netistä.

En tiedä kuinka hyvin vanhempi sukupolvi asian tietää, mutta ei nykynuoret enää seuraa juurikaan TV:n tahtiin amerikkalaisia tv-sarjoja. Toki asia koskee muitakin kuin Yleä ja rahahan siinä nopeudessakin varmaan ratkaisisi, mutta turha on sitten ihmetellä, kun hyvilläkin tv-sarjoilla on alhaiset katsojaluvut, kun nuoriso on jo vuosi sitten nähnyt.

Ja miksi seuraisivatkaan nykyisellään TV:n tahtiin sarjoja? Vertaisverkosta saa sarjat haluamallaan kielellä tekstitettynä lähes seuraavana päivänä, kun ne on näytetty USA:ssa. Ja teräväpiirtona, joka on telkun puolella vielä marginaalista. TV:stä ne näkee tällä hetkellä ehkä noin vuoden viiveellä, digikaupat on niin surkeita TV-puolen osalta, että niitä tuskin kovin moni käyttää. Kanavapaketit taas eivät kiinnosta kovinkaan monia nuoria kuluttajia, koska yhden sarjan takia Canalin ostaminen on aika hintavaa ja silloin oltaisiin edelleen niiden tv-lähetysten armoilla.

Joku kysyi jossain keskustelussa, että miksi ne sarjat sitten pitää katsoa heti? Yksi syy on se, että nykyään on melko hankala olla aktiivinen netin käyttäjä ilman, että on yllättävän korkea riski törmätä spoileriin. Niitä löytyy kuvista, vitseistä ja Youtube-videoista. Tuossa postaamassani sarjakuvassakin oli sarjaan jo jotain viittauksia, vaikka toki ei pahoja. Itsekin olen parin sarjan kohdalla onnistunut pilaamaan osan katselunautinnosta sillä, että jotakin kautta on joku spoileri pamahtanut silmään.

Jos spoilerit onnistuu välttämään, niin monesti osa sarjan tai leffan hohtoa on se, että siitä voi keskustella muiden kanssa. Sarjojen kohdalla se tarkoittaa nykyään sitä, että jos haluaa olla nettikeskusteluissa mukana, niin se on katsottava jenkkitahtiin. Kun sarja tulee tv:stä, niin suurin osa siitä kiinnostuneista nuorista on sen jo katsonut ja ketään ei kiinnosta jauhaa vanhoista jaksoista, kun uusikin on juuri tullut.

Yksi syy on se, että tv-sarjat osaa olla pirun koukuttavia. Sarjan jaksot jää monesti aika kiperiin kohtiin ja vaikka olisi aloittanut TV:n tahtiin sarjan katsomisen, niin ei ole mikään ihme, jos vaikka Lostin kohdalla sortuu jossain välissä hakemaan netistä seuraavan kauden, kun se kerta on mahdollista. Veikkaan, että aika moni Salkkareiden fani hakisi taatusti netistä seuraavan kauden jaksot heti, jos se vain olisi mahdollista.

Itseäni taas ei kiinnostaisi oikeastaan yhtään enää nykyään kartuttaa leffakokoelmaani, etenkään millään “ihan kiva”-tason leffoilla, joita on toisaalta joskus kiva katsoa, mutta joita ei jaksa monesti katsoa. Materian haaliminen hyllyyn on turhaa ja niiden jälleenmyynti taas vie aikaa. Viereinen leffavuokraamo suljettiin juuri ja Elisa lienee ainut, jolla on edes kohtalaiset (joskaan ei kohtuuhintaiset) digivuokrauspalvelut. TV:n vierestä löytyy kaksi laitetta, joissa on nettiyhteys, kovalevy ja vääntöä teräväpiirrolle. Löytyykö leffojen osto- tai vuokrauspalveluita? No eipä löydy. Paitsi tietenkin USA:ssa jos oltaisiin, niin sekä Playstationilla 3:lla, että Xbox360:lla olisi mahdollista diginä materiaalia hankkia, joten rajoite on lähinnä sopimus- ja lainsäädäntöpuolella.

Musapiratismista jaksetaan aina jauhaa, vaikka se on koko ajan Spotifyn myötä pienempi ilmiö ja kaistankäytön kannalta ollut jo pitkään marginaalinen osa siitä, mihin vertaisverkkoja käytetään. Toistaiseksi tv- ja leffapuolella menee melko hyvin, mutta varmaan siinä vaiheessa, kun ei enää mene, alkaa syyttävä sormi osoitella piraatteja. Siinähän osoittelevat, mutta tarjoaisivat toimivia palveluita ensin ennen kuin syyllistävät ihmisiä. Teoriassa tv- ja leffapuolella on mahdollisuus joutua paljon hankalampaa tilanteeseen, jos myynti lähtee laskuun. Musiikin saralla on mahdollista tehdä maailman paras levy hyvinkin maltillisella budjetilla (ja monta maailman parasta levyä onkin tehty tosi halvalla), mutta maailman parhaan tv-sarjan tai elokuvan tekeminen on maksaa halvimmillaankin kuusinumeroisen luvun.

Meillä on oikeasti kasvamassa uusi sukupolvi, joka on jo tottunut katsomaan sarjansa netistä, koska se on helppoa ja vaivatonta. Yhtä hyvää palvelua et saa maksamalla, vaikka Visassa olisi kuinka suuri limitti tai lompakko pullollaan käteistä. On melko huolestuttavaa kuinka hitaasti asiaan on reagoitu. Tosin on totta, että nämä asiat eivät ole etenkään leffapuolella niin simppeleitä rahan ja sopimusten kannalta, miltä ne kuluttajalle näyttää.

Jotain tartteisi kuitenkin tehdä, koska maksuhalukkaita asiakkaita vielä toistaiseksi olisi, mutta heille ei myydä sitä, mitä he haluavat ostaa. Kuten Timo Vuorensola asian ilmaisi:

Ihmiset kyllä maksavat siitä, mistä he pitävät, joten tärkeintä on tehdä hyvä tuote reilulla asenteella, minkä jälkeen sen ostamisesta ja siitä maksamisesta pitää tehdä yhtä helppoa kun sen laittomasta kopioimisesta – tai helpompaa. Tämä on ainoa oikea tapa taistella – ei, vaan kilpailla – piratismia vastaan.

Viestini hyvää taidetta tuottaville tahoille kuuluukin siis seuraavasti.

Aiheesta muualla netissä:

Helsingin sanomat – Ota rahani, HBO!

Yle -Piratismi pelastaa elokuvan (Timo Vuorensola)

Suomen kuvalehti – Waretus: Hyväpalkkaiset perheenisät lataavat laittomasti elokuvia ja tv-sarjoja – miksi?

BOONUS! Teron top 8 sarjat ikinä:

The Wire, ehdoton ykkönen ja lähes täydellinen timantti

Deadwood, “COCKSUCKER!”

Six Feet Under, ehkä parasta ihmissuhdedraamaa ikinä

Arrested Development, erikoislaatuista juonellista huumoria.

The Office. Brittiversio, tietty.

Sopranos. HBO:n laatusarjojen pioneeri.

Planet Earth. Silmiähivelevän kaunis luontodokkarisarja.

Studio Julmahuvi, tartteeko ees perustella?

Boonussuositukset, näitä et oo vältsii nähny, mutta kantsii oikeesti kattoo:

Riget 1 & 2. Lars von Trierin jäätävän hämärä Twin Peaks -henkinen sairaalasarja. Kerran katsoin, en tahdo ikinä katsoa uudelleen, mutta on tämä silti must see -kamaa.

Generation Kill. The Wiren tekijöiden minisarja Irakin sodasta hyvin realistisesti kuvattuna eli tyypit jauhaa pillu- ja kakkajuttuja humveessä, välillä ampuu vahingossa siviilejä.

Buffy the Vampire Slayer. Hankala sarja suositella kelleään, koska tällä on teinisarjan leima ja, koska paskimmillaan tää on tosi paskaa. Tosin parhaimillaan ihan parasta. Ehkä epätasaisin sarja, joka on tullut katsottua kokonaan läpi. Sisältää muutamat tv-historian hienoimmista jaksoista,  mutta myös monta jaksoa, jossa meinaa kuolla myötähäpeään tekijöitä kohtaan.

Näin halpaa on kappaleiden lisensoiminen DJ-käyttöön!

DJ-lisensseistä keskusteleminen on lähtenyt sitten kunnolla vauhtiin ja eri medioissa on uutisoitu asiaa, viimeisimpänä varmaan City-lehden sivuilla. Bassomediaan kirjoittava Ruut Luukkonen aloitti jopa jonkinlaisen blogin aiheesta. Tapaus on saanut myös liikunta-alan ihmiset blogosfäärin, koska samoja lisenssiongelmia on heilläkin. Jos joku ei ole vielä aiheeseen perehtynyt, niin nyt kannattaa lukea aikaisemmat tekstini asiasta, löytyvät tästä ja tästä.

Tässä tekstissä teen esimerkin vuoksi hieman mallilaskelmia siitä, että mitä eri albumien lisensointi DJ-käyttöön maksaa. Koska on kyse kokonaisista levyistä, niin olen valinnut sellaisia levyjä, joilta ei löydy vain sitä yhtä hittiä vaan useita hittejä ja täten perusteltuja hankintoja CD-levyinä. Ja ovat myös sellaisia levyjä, että niiden lisensoiminen pysyvästi on järkevää, jottei joudu maksamaan niistä joka vuosi Gramexille. (SELVENNYS: Eli Gramexille maksat joko vuosilisenssiä, joka täytyy maksaa kaikista lisenssin alaisista biiseistä joka vuosi, tai sitten voit hankkia samat oikeudet kuin cd- ja vinyylilevyillä maksamalla kertakorvauksen eli ns. ikilisenssin) Tai ainakin teoriassa niiden lisensoiminen pysyvästi on järkevää. Tästä huvista Teoston halvimalla lisenssillä joutuu maksamaan 13,05 senttiä per raita. Gramexin kohdalla ikilisenssi kappaleelle maksaa 1,09 euroa. Kummatkaan eivät sisällä arvolisäveroa. Gramexin hinnat kappaleen ikilisenssille ovat “vain” 8,35 kertaa niin paljon kuin Teoston kallein mahdollinen ikilisenssi. Joku voisi ihmetellä, että onko levyillä esiintyvien muusikoiden ja tuottajien panos niin suuri verrattuna säveltäjiin, sanoittajiin ja kustantajiin, mutta ei lähetä siihen. Mennään siis asiaan.

Laskuissa on em. hintojen lisäksi käytetty Spotifyn digibiisikaupan (7digital) hintoja riippuen levyn kappalemäärästä. Spotifyssä kappaleet maksavat 1€, kun ostaa 10 biisiä kerralla ja 0,6€/kpl, kun ostaa 100 biisiä ja laskuissa käytetty lähimmäksi sopivaa biisibundlepakettia (0,87, 0,75 tai 0,6). Uusien levyjen hinnat on katsottu Play.comista, koska sekin on kivasti alviton (ja EU/Suomi voisi itse asiassa tehdä asialle jotain, veroparatiisit vääristää kilpailua). Playn hinnat sisältävät myös postituksen. Levyt on valittu etukäteen ennen kuin niiden hintoja on katseltu, joten ei ollut tarkoitus valita erityisen halpoja tai kallita levyjä. Esimerkeissä puhun cd-levyistä, mutta samat säännöt pätevät cd-levyihin ja vinyyleihin sekä niiden soittamisessa, että digitoinnissa. CD- ja vinyylilevyjä saa siis käyttää DJ-toiminnassa lisensoimatta niitä, mutta jos muutat ne mp3-tiedostoiksi tai ostat digibiisikaupoista tai kopioit kavereilta, niin tarvitset lisenssin. Oikeudet laskuvirheisiin pidätetään.

Esimerkki 1: Madonna – The Immaculate Collection (17 kappaletta)

Madonnan klassinen kokoelma sisältää kutakuinkin lähes kaikki DJ:lle olennaiset kappaleet Madonnan vanhasta tuotannosta. Kappaleita on 17 ja jos DJ tekee keikkaa paikoissa, joissa soitetaan vanhempaa musiikkia, niin pitkällä tähtäimellä lähes jokaisen biisin hankkiminen on melko perusteltua. Mutta mitä tämä maksaa? Play.comissa levy oli naurettavat 4 euroa, joten eroista tulee suuret eri soitto- ja hankintatapojen välillä. Tässä eri mallien kulut eriteltynä sekä loppusumma DJ:lle ikuiseen käyttöön:

*Osta cd:nä, soita cd:ltä: (Hankintakulut 4, Teosto 0, Gramex 0) maksat yhteensä 4€
*Osta cd:nä, soita diginä (Hankitakulut 4, Teosto 2,22, Gramex 18,53) maksat yhteensä 24,75€
*Osta diginä, soita diginä (Hankintakulut 14,79, Teosto 2,22, Gramex 18,53) maksat yhteensä 35,54€
*Kopioi, soita diginä (Hankintakulut 0, Teosto 2,22, Gramex 18,53) maksat yhteensä 20,75€

Eroa on. Jos aiot soittaa diginä, niin suositeltavaa on näköjään kopioda levy joltain kaverilta. Koska tämä levy löytyy joka toiselta DJ:ltä, niin kopioiminen tuskin on erityisen hankalaakaan. Tai sitten pysytään CD-levyjen soittamisessa.

Esimerkki 2: Michael Jackson – Number Ones (18 kappaletta)

Jos Jacksonin sooloalbumeita ei löydy, niin tämä varmaan perusteltu ostos ja sisältää DJ:lle olennaiset biisit eikä noista montaa voi pudottaa, vaikka kuinka tahtoisi. Hienoa ja ajatonta tanssimusaa. Ja kustantaa näin:

*Osta cd:nä, soita cd:ltä (Hankkimiskulut: 7 Teosto: 0 Gramex: 0) maksat yhteensä 7€
*Osta cd:nä, soita diginä (Hankkimiskulut: 7 Teosto: 2,35 Gramex: 19,62) maksat yhteensä 28,97€
*Osta diginä, soita diginä (Hankkimiskulut: 15,66 Teosto: 2,35 Gramex: 19,62) maksat yhteensä 37,63
Kopioi, soita diginä (Hankkimiskulut: 0 Teosto: 2,35 Gramex: 19,62) maksat yhteensä 21,97€

Soita CD:ltä, mutta jos soitat diginä, niin kopioi. Tähän hinnoittelupolitiikka tuntuisi kannustavan.

Esimerkki 3: The Clash – The Essential (41 kappaletta)

*Osta cd:nä, soita cd:ltä (Hankintakulut 9, Teosto 0, Gramex 0) maksat yhteensä 9€
*Osta cd:nä, soita diginä (Hankitakulut 9 Teosto 5,35, Gramex 44,69) maksat yhteensä 59,04€
*Osta diginä, soita diginä (Hankintakulut 30,75, Teosto 5,35, Gramex 44,69) maksat yhteensä 80,79€
*Kopioi, soita diginä (Hankintakulut 0, Teosto 5,35, Gramex 44,69) maksat yhteensä 50,04€

Otetaan nyt hinnat eka. Kyseessä on Clashin tuplakokoelma ja joku voi tietenkin kysyä, että kuka DJ tuollaista orkesteria soittaa. No, esimerkiksi minä ja tuo levy löytyy vakiopaikkani levyhyllystä ja siellä myös bändiä toivotaan melko usein. Kappaleita on huimat 41 ja olen varmaan soittanut lähes jokaisen joskus DJ-urani aikana. Clash on yksi hienoimmista rock-bändeistä, jolta löytyy paljon hyviä bilerallejakin. Jos ostaa CD:n ja lisensoi sen ikuisesti, niin joutuu pulittamaan 59 euroa ja rapiat, eli noin 50 euroa enemmän, mitä levyä voisi soittaa täysin laillisesti maailman tappiin saakka CD:ltä. Eroa voisi kutsua merkittäväksi. Tässä eroa on jo niin merkittävä, että CD:ltä soittaminen tuntuisi olevan ainut tolkullinen vaihtoehto, koska onhan se niin kamala asia, jos ne ykköset ja nollat tulevat tietokoneelta CD:n sijaan, että siitä voi hyvin pyytä 50 euroa lisäkorvausta.

Esimerkki 4: Ramones – Loud, Fast, Ramones (30 kappaletta)


*Osta cd:nä, soita cd:ltä (Hankkimiskulut 11,5, Teosto 0, Gramex 0) maksat yhteensä 11,5€
*Osta cd:nä, soita diginä (Hankkimiskulut 11,5, Teosto 3,92, Gramex 32,7) maksat yhteensä 48,12€
*Osta diginä, soita diginä (Hankkimiskulut 18, Teosto 3,92, Gramex 32,7) maksat yhteensä 54,62€
*Kopioi, soita diginä (Hankkimiskulut 0, Teosto 3,92, Gramex 32,7) maksat yhteensä 36,62€

Ramonesilla on myös paljon kovia biisejä ja niistäkin on tullut soitettua erittäin moni ja itseään kunnioittavassa rokkipaikassa ihan perusteltuakin soittaa vaikka koko levy läpi. CD:ltä näköjään kannattaa tämäkin.
Esimerkki 5: Lady Gaga – The Fame Monster – Deluxe Version (24 kappaletta)


*Osta cd:nä, soita cd:ltä (Hankkimiskulut 7, Teosto 0, Gramex 0,) maksat yhteensä 7€
*Osta cd:nä, soita diginä (Hankkimiskulut 7, Teosto 3,13, Gramex 26,16) maksat yhteensä 36,29€
*Osta diginä, soita diginä (Hankkimiskulut 20,88, Teosto 3,13, 26,16) maksat yhteensä 50,17€
*Kopioi, soita diginä (Hankkimiskulut 0, 3,13, 26,16) maksat yhteensä 29,29€

Jotta ei keskitytä vain vanhaan musiikkiin, niin otetaan vähän uudempaakin. Lady Gaga on ollut melkoinen ilmiö viime vuosina ja erittäin toivottu edelleen. Jopa omassa vakipaikassani, vaikka siellä ei sitä edes soiteta. Tämä sisältää sekä The Fame, että The Fame Monster teokset, jos nyt oikein käsitin. Monta tanssibiisiä, jotka toimii edelleen eivätkä ole erityisen vanhoja ja varmasti tulevat elämään vielä seuraavat kymmenen vuotta tanssilattioilla enemmän tai vähemmän. CD:ltä kannattaa soittaa tai sitten kopioida.


Boonusesimerkki 1: Jesu – Heartache (2 kappaletta)


*Osta cd:nä, soita cd:ltä (Hankkimiskulut 10,8, Teosto 0 Gramex 0) maksat yhteensä 10,8€
*Osta cd:nä, soita diginä (Hankkimiskulut 10,8, Teosto 0,26, Gramex 2,18) maksat yhteensä 13,24
*Osta diginä, soita diginä: ei onnistu, tai en ainakaan löytänyt diginä
*Kopioi, soita diginä (Hankkimiskulut 0, Teosto 0,26, Gramex 2,18) maksat yhteensä 2,44€

Tässä välissä varmaan joku ihmettelee, että miten hiton esimerkkejä se Tero nyt oikein kaivaa. No, ei varmasti ole kauhean yleisesti soitettu orkesteri, mutta olen soittanut Jesun Heartache-kappaleen pari kertaa Suomen parhaassa keikkapaikassa Tanssisali Lutakossa, kun olen ollut soittamassa ns. taustamusiikkia. Harvoja esimerkkejä, joissa CD:ltä soittaminen onkin yllättäen kalliimpaa. Mites tässä nyt näin kävi?
Boonusesimerkki 2: Nasum – Grind Finale (152 kappaletta)


Osta cd:nä, soita cd:ltä (Hankkimiskulut 10,7€, Teosto 0, Gramex 0) maksat yhteensä 10,7€
*Osta cd:nä, soita diginä (Hankkimiskulut 10,7€, Teosto 19,84€, Gramex 165,68) maksat yhteensä vain 196,22€
*Osta diginä, soita diginä (Hankkimiskulut 91,2, Teosto 19,84, Gramex 165,68) maksat yhteensä vain 276,72€
*Kopioi, soita diginä (Hankkimiskulut 0, Teosto 19,84, Gramex 165,68) maksat yhteensä vain 185,52€

Ääriesimerkki on ääriesimerkki. Edesmenneen Mieszko Talarczykin kynästä lähti lyhyitä ja tiukkoja kappaleita. Kesällä yhtyeen voi nähdä Ilosaaressa muistokiertueella, mutta Mieszkon tilalla nähdään kotimainen Keijo Niinimaa Rotten Sound -yhtyeestä. Tämä miehen kuoleman jälkeen julkaistu kokoelmalevy sisältää huimat 152 kappaletta ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, niin olen tältäkin levyltä soittanut muutaman kappaleen DJ-urani aikana. Eräältä toiselta Nasumin levyltä on tullut soitettua myös yökerhossa kappale eräässä kontekstissa, älkää kysykö. Levyn digitoiminen tekijänoikeusjärjestöille maksaisi huimat 185,52 euroa, josta Gramex haluaisi 165,68€ ja Teosto maltillisemmat 19,84€. Jos joku ihmettelee typerää esimerkkiä, niin voin kysyä, että oletteko koskaan soittaneet grindcorea, vaikka sitten taustamusana? Tai hardcore-punkkia. Kun kappaleet ovat monesti alle minuutin pituisia ja lyhimmillään alle puoliminuuttisia, niin käytännössä CD-levyiltä soittaminen on hankalaa, ellei jopa mahdotonta. Tai vaatii melkoista urheilua. Digitointi helpottaa.

Yhteenveto

Jos ostat kaikki (paitsi boonusesimerkit) CD:nä, soitat niitä täysin laillisesti alta viiden kympin niin kauan kuin haluat. Jos haluat soittaa diginä näitä ikuisesti, niin halvinta olisi kopioida, mutta maksat silti yli kolme kertaa niin paljon kuin CD:ltä soittaessa. Jos haluat olla rehellinen ja ostaa joko diginä tai CD:nä ja soittaa digitaalisesti, niin puhutaankin sitten jo yli 200 euroa summista vain viidestä levystä. Digisoiton lisenssien summat muodostuvat lähinnä Gramex-maksuista, jos haluaa hoitaa homman kerralla pois alta eikä maksaa joka vuosi. Kun näitä lukuja katsoo, niin ei ole ehkä ihan täysin odottamatonta, että Internetissä liikkuu hupaisia kuvia Gramexin politiikasta, joista eräs alla.

Kenelle vuosilisenssit soveltuvat?

Entä ne vuosilisenssit, joita joutuu maksamaan Gramexille joka vuosi eikä biisikerrallaan? Halvimmat lisenssit ovat 208 euroa Gramexille + 104€&alv Teostolle eli jotain 320 euroa ja rapiat. Sisältää käytännössä ekan vuoden jälkeen 900 kappaletta, koska Teostolle ei tarvitse maksaa joka vuosi samoista biiseistä, mutta joka vuosi varmaan tulee sen verran uusia biisejä, että tuo halvin lisenssi on ihan järkevä ottaa.

Kenelle ne soveltuu? Paljon keikkailevalle yökerho-DJ:lle, joka soittaa tyyliin 1-3 erilaisessa paikassa, joissa on suhteellisen suppea biisitarjonta. Jos tienaa jotain yli 1500 euroa kuussa, niin lisenssien hinnat eivät ole niin suuret, vaikka niitä ei oikeutettuina pitäisikään. Harmi vain, että tämä ryhmä on vähemmistössä.

Kenelle vuosilisenssit eivät sovellu?

Vähän keikkailevalle DJ:lle. Esimerkiksi eräs kollega tekee ehkä 1-2 keikkaa kuussa ja nuo lisenssit olisivat 1½ kuukauden palkka. Eikä niitä saisi edes verovähennyksiin, koska tulonhankkimisvähennyksen omavastuu on suurempi kuin 300 euroa, jos olen oikein käsittänyt.

DJ:lle, joiden lähes jokainen keikka on erilainen tai soittaa tyylilajeja, joissa kappeleita tarvitsee paljon. Tällöin ei ole mahdotonta rikkoa tuota 3000 biisin rajaa, jolloin lisenssien summat ovat jo 700 euroa kuussa. Tulot eivät kuitenkaan välttämättä enempää kuin sillä Onnelan DJ:llä, joka soittaa 20 keikkaa kuussa siinä samassa paikassa. Todennäköisesti jopa vähemmän. Itselläkin on ollut idea tapahtumasarjasta, jossa soittaisin läpi 1000 kappaletta 1000:lta artistilta eri iltoina, koska olen moisen soittolistankin tehnyt. Biisirajallisten lisenssien aikakaudella ei kannata.

Ja kenelle nuo eivät varsinkaan sovellu, on tapahtumajärjestäjät eli erilaisia klubitapahtumia järjestävät DJ:t. Olen pyörittänyt joskus klubitapahtumaa kavereiden kanssa, jossa oli kuusi DJ:tä. Jos kaikki olisivat soittaneet omilta koneilta lisenssien kanssa, niin se olisi tehnyt sen 1800 euroa vuodessa pelkästään lisensseihin. Hädintuskin koko homman liikevaihto oli yli tuon, saati sitten voitot. Voitoilla buukkasimme erilaisia artisteja soittamaan klubeillemme livenä kuten Villa Nah, Eerojohannes, Jaakko Eino Kalevi ja Michael Cassette.

Lisenssit eivät myöskään ole kovin reiluja sellaisia DJ:tä kohtaan, jotka ovat ostaneet tuhansia cd- ja vinyylilevyjä, joita haluaisivat soittaa nyt digitaalisesti. Koko katalooginen lisensoiminen maksaa tähtitieteellisiä summia. Levyllä on keskimäärin jotain 12-13 biisiä, niin tuhannen levyn kokoelmasta tulee jo 12000-13000 kappaletta. Tuhannen levyn kokoelma ei ole mikään harvinaisuus DJ:iden keskuudessa: tunnen kymmeniä DJ:tä, joilla on yli tuhat levyä. Eli olisipa osannut ennustaa tulevaisuutta ja olisi vaikka mielummin juonut rahansa kuin tuhlannut ne levyihin, jotka eivät ole yhteensopivia enää nykyajan kanssa. Vinyyli-intoilijat tuskin formaatistaan ikinä luopuvat ja iso hattu toki heille, mutta itselle se musiikki on aina ollut tärkeintä, formaatti vain työväline.

Säännöt tehty pienelle vähemmistölle sopiviksi

On syytä muistaa, että nämä +1500 euroa tienaavat DJ:t ovat pieni vähemmistö koko kentällä. Merkittävä osa DJ:stä tekee hommia “rakkaudesta lajiin”, niin kuin on tapana sanoa, eivätkä tee hommia elannokseen. Osa keikkailee todella vähän ja saa siitä korvauksen. Osa keikkailee vähän, mutta ilman korvausta tai korkeintaan juomapalkalla. Esimerkiksi Jyväskylässä tuntuisi olevan määrällisesti enemmän DJ:tä, jotka tekevät hommaa harrastuspohjalla kuin leipätyökseen. Monien kohdalla lisenssit ovat enemmän, mitä vuoden aikana DJ-hommista tienatut rahat.

Järjestelmään tarvitaan suuria muutoksia ja nämä kaikki katoaisivat aiemmassa postauksessa esittämilläni toimenpiteillä.

P.S. Jos jotain muita outouksia nykysysteemistä pitäisi mainita, niin jos hypoteettisessa ravintolassa on pienimmillä vuosilisensseillä soittavia tyyppejä esimerkiksi 10 ja kaikki tekevät sen 2 keikkaa kuussa, niin järjestöt saavat yhteensä sen 3200 euroa. Jos siellä on 2 tyyppiä tekemässä 10 keikkaa kuussa, niin saavat 640 euroa. Musiikkia soi saman verran ja todennäköisesti melko samat biisit. Missä pelaa reiluus ja logiikka? Nykyinen systeemi ei siis todellakaan ole hyvä työllisyyspolitiikan kannalta. Myöskään biisimäärältään rajattu lisenssi ei kannusta ottamaan keikkoja, joissa joutuisi soittamaan illan aikana esimerkiksi 50 biisiä, joita ei koskaan ole aiemmin soittanut eikä tule uudelleen soittamaan.

P.P.S. Vaikka esitän tekstissä, että kopioiminen on halvin tapa, niin en silti kannusta siihen. Minun mielestäni on enemmän moraalisesti oikein vaikka ostaa biisit aitoina joko diginä tai fyysisinä ja jättää lisenssit väliin kuin maksaa pelkkiä lisenssejä. Levyjen ja biisien ostaminen on tällä hetkellä tehokkain tapa kohdistaa ne rahat heille, jotka sen ansaitsevat.

Montako kertaa DJ:n tulee maksaa musiikistaan?

Kentällä taas kuohuu, kun ilmeisesti viime viikonloppuna Helsingissä oltiin ratsattu yökerhoja TTVK:n ja Gramexin toimesta. Teosto ei ollut osallisena, vaikka monessa paikka heitä on tästä syytettykin. Oksasen Ville tästä blogasi ja ihmetteli TTVK:n viranomaisasemaa. Siihen en lähde sen enempää, se on ihan eri keskustelu. Kuuleman mukaan noissa tarkastuksissa oli joku saanut sakkoja siitä, että kappaleita oli ollut koneella yli lisenssin sallima määrä. Aiemmin järjestöt ovat ilmoittaneet, että saa olla henkilökohtaisiakin kappaleita, mutta mielellään eritelty omiin kansioihin. Minusta se olisi syyttävän tahon tehtävä todistaa, että noita kappaleita on oikeasti käytetty soittamiseen eikä niin, että DJ joutuu perustelemaan jokaisen kappaleen olemassaolon koneellaan.

Ei mennä tähän kuitenkaan tämän enempää tällä kertaa. Tästä tulee taas pitkä tilitys, joten hakekaapa popkornia tai jotain pientä evästä, niin jaksatte loppuun asti. Ja pistäkää vaikka joku hyvän artistin levy soimaan, musiikki on hieno asia.

Kappaleiden hankintatavasta riippuu, kenelle maksat

Aiemmin blogasin DJ-lisensseistä, niiden ongelmista ja niiden epäreiluudesta. Jos teksti ei ole tuttu, niin se on ehkä hyvä lukaista pohjustukseksi. Se on muuten lukaistu WordPressin mukaan 11348 kertaa, joten kiinnostusta on riittänyt, kiitokset siitä. Lyhyesti voisin kuitenkin tiivistää tämänkertaista tekstiä varten, miten DJ-lisenssit tällä hetkellä menevät. Ne menevät kutakuinkin näin:

1. Jos soittaa vinyylilevyiltä tai CD-levyiltä, ei joudu maksamaan kellekään lisenssejä.

2. Jos soittaa digibiisikaupoista (iTunes, 7digital etc.) ostettuja kappaleita sille koneelta, jolle ne on alunperin ladattu, joutuu maksamaan Teostolle kerran jokaisesta kappaleesta plus jokaisesta kappaleesta joka vuosi Gramexille.

3. Jos soittaa omilta ostamiltaan cd-levyiltään rippaamiaan mp3-kappaleita tietokoneelta (tai poltetuilta levyiltä tai muistitikulta), joutuu maksamaan Teostolle kerran jokaisesta kappaleesta plus jokaisesta kappaleesta joka vuosi Gramexille.

4. Jos soittaa kavereilta tai muusta laillisesta lähteestä kopioituja kappaleita, joutuu maksamaan Teostolle kerran jokaisesta kappaleesta plus jokaisesta kappaleesta joka vuosi Gramexille.

(Tähän väliin mainittakoon, että en ole satavarma kohdan 2 menettelystä eli pyytääkö Teosto nykyään maksua vai ei, koska Teosto on useaan otteeseen muuttanut ohjeitaan ja esim. vuoden 2008 ohjeiden mukaan nettibiisikauppojen kappaleita saisi soittaa, mutta nykyisten ohjeiden mukaan tarvitsisi nettikaupan lisenssiehdoissa olla maininta julkisesta esittämisestä, jotta kappaletta voi käyttää julkisesti. Se on sikäli älytön vaatimus, että eihän julkisesti saa esittää muutenkaan ilman erillistä lupaa. Sikäli mielenkiintoista, että tein pikaisen gallupin tästä asiasta ja kukaan kuudesta vastaajasta tiennyt, että miten tämä asia nyt oikein menee. Teostolla olisi ehkä tiedottamisen paikka tässä asiassa.)

Hanki kappaleet järkevällä tavalla, tai maksat useammin

Verrataanpa näitä eri vaihtoehtoja. Ensimmäisen vuoden jälkeen tilanne on tämä eri kohtien välillä:

1. Maksettu yhden kerran, vain ostetuista äänitteistä.

2. Maksettu kolme kertaa, kerran digikaupalle, kerran Gramexille ja kerran Teostolle

3. Maksettu kolme kertaa, kerran äänitteistä, kerran Teostolle ja kerran Gramexille

4. Maksettu kaksi kertaa, kerran Teostolle ja kerran Gramexille.

Oletetaan, että DJ ei poista kappaleita soittolistoiltaan, vain lisää sinne uusia. Viiden vuoden jälkeen näistä ensimmäisistä kappaleista oltaisiin maksettu seuraavanlaisesti:

1. Maksetettu edelleen vain kerran äänitteistä.

2. Maksettu seitsemän kertaa, kerran digikauppaan, kerran Teostolle ja viidesti Gramexille

3. Maksettu seitsemän kertaa, kerran äänitteistä, kerran Teostolle ja viidesti Gramexille.

4. Maksettu kuusi kertaa, kerran Teostolle ja viisi kertaa Gramexille.

Onko oikein, että DJ maksaa hyvinkin erilaisia määriä rahaa eri tahoille sen perusteella, että miten on soittamansa musiikin hankkinut? Kohdassa 1 soitetaan äänitteiltä, mutta kohdassa 2-4 tietokoneelta. Jos selkä kestää, niin taloudellisesti halvin vaihtoehto pitkällä tähtäimellä saattaisi olla ostaa vain äänitteitä ja soittaa niiltä, koska biiseistä tarvitsisi maksaa vain yhden kerran. Etenkin tällä hetkellä, kun käytettyjä CD-levyjä saa naurettavan halvalla, se voisi olla hyvinkin edullista. Esimerkiksi amerikkalaisesta Secondspin-kaupasta lähtee levyjä jopa parin dollarin hintaan.

Syitä siirtyä digitaaliseen soittamiseen on tosin paljon ja varmaan suurimpina syinä se, että se mahdollistaa entistä luovemman soittamisen ja ei tarvitse kantaa levyjään mukana. Tämän vuoksi monet siirtyvät kuitenkin siirtyvät digitaaliseen soittoon, vaikka se vaatii myös investointeja tekniikkaan. Aiemmasta esimerkistä näemme, että taloudellisesti järkevä digi-DJ valitsee mallin 4, joka on halvempi kuin malli 2 tai 3, koska on halvempaa maksaa lisenssejä kuin ostaa biisit digibiisikaupasta tai cd-levyillä. Aiemmasta postauksestani opimme taas, että tekijänoikeuden tulisi edistää luovuuteen, joten digitekniikkaan siirtymisen jarruttaminen on mielestäni lain hengen vastaista.

Älytöntä?

Kuulostaako älyttömältä? Niin minustakin, koska mallissa 4 rahat eivät edes tility oikeille omistajilleen toisin kuin malleissa 1-3, ellei käytä useita päiviä lomakkeiden täyttämiseen, jotta rahat saataisiin tilitettyä oikein. Raporteista pitäisi löytyä ainakin Gramexia varten seuraavat tiedot: biisin nimi, esittäjä, levy-yhtiö, levykoodi, isrc-koodi.

Tietokoneelta soittaminen on nykypäivää eikä teknologian kehitystä vastaan voi taistella. Vinyyleiltä soittaminen tulee pysymään aina tietyn piirin juttuna ja sitä arvostan, mutta valtaosa DJ:stä tulee siirtymään DJ-ohjelmilla soittoon, jos ei ole jo siirtynyt. Suurin osa DJ:stä kokee myös, että biiseistä tulee maksaa tekijöilleen. Osa DJ:stä tykkää edelleen ostella fyysisiä levyjä hyllyyn ja soittaa niiltä ripattuja tiedostoja keikoillaan. Jotkut DJ:t ovat ostaneet tuhansia levyjä vuosien varrella (itselläni “vain” toista tuhatta) ja tahtoisivat edelleen niitä keikoillaan esittää, mutta eri formaatissa, eli 0 grammaa painavina digitaalitiedostoina. Yli tuhannen levyn biisikirjaston digitoiminen kerralla maksaa useita tuhansia euroja ja voi mennä jopa viisinumeroiseksi luvuksi. Tämä siis musiikista, josta on jo kertaalleen maksettu.

Nykyinen lisenssimalli kannustaa digisoittoon siirtyneet DJ:t (joita palkkatöikseen tekevistä suurin osa) kopioimaan kappaleet kavereiltaan tai muista laillisista lähteistä. Tai jopa laittomistakin, koska tiedoston alkuperää on käytännössä mahdoton todentaa. Tätäkö tekijänoikeusjärjestöt ja artistit haluavat? Sitä, että DJ:t eivät enää osta musiikkia eikä rojalteja tilitetä edes niille, kenelle ne kuuluvat? Jos olisin itse muusikko, niin olisin varsin huolissani tästä kehityksestä.

Onko moraalisesti oikein, että DJ:t maksavat monta kertaa musiikistaan?

Jos soitat digitaalisena, niin joudut maksamaan monta kertaa musiikistasi. Piste. Onko tämä oikein? Sekä CD-levyn, että digitaalisen kappaleen myynneistä on jo menneet artistille rojaltit eikä CD-levyjäkään saa soittaa julkisesti, jos ravintola ei maksa korvauksia. Miksi siis digitaalisista kappaleista täytyisi maksaa monta kertaa? Miksi eri tavat hankkia musiikkia ovat eriarvoisessa asemassa? Soittamalla CD:tä tai vinyyliä, maksat vain kerran. Ostamalla digiä tai rippaamalla omia levyjäsi, maksat useaan kertaan. Kopioimalla kavereilta, säästät selvää rahaa etkä riko lakeja. Sekö on se toimintatapa, johon halutaan kannustaa?

Kaikkien hämärintä tässä on se, että jos kopioi omilta CD-levyiltä ykkösiä ja nollia tietokonelle ykköselle ja nolliksi, joutuu maksamaan sitten useaan kertaan asiasta. Gramex perustelee asiaa näin:

Kuten alussa on todettu, niin kopioiminen edellyttää esiintyvien taiteilijoiden ja äänitetuottajien nimenomaista lupaa. Kopiointi- ja käyttölupa (DJ-lisenssi tai ostoura) edellyttää, että kopio valmistetaan ns. laillisesta lähteestä. Se tehdäänkö kopio omalta cd-levyltä vai kaverin tai kirjaston cd-levyltä ei vaikuta hintaan. DJ-lisenssissä ja ostoura –mallissa maksetaan kopiointi- ja/tai käyttöoikeudesta eli eri asiasta kuin hankittaessa cd-levy kaupasta. Sen vuoksi hinnoittelussa ei oteta huomioon, onko henkilö mahdollisesti jo ostanut biisit aikaisemmin. Henkilö, joka omistaa kaikki kopioitavat cd-levyt maksaa siten kopiointi- ja käyttöluvasta saman hinnan kuin henkilö, joka ei omista levyjä. Pitää siis paikkansa, että henkilö, jolla on cd-levyt ja dj-lisenssi, on toki maksanut näistä yhteensä enemmän kuin henkilö, joka on hankkinut vain dj-lisenssin. On kuitenkin huomattava, että ensin mainitulla henkilöllä on edelleen omistuksessaan ostamansa cd-levyt, joilla on arvoa. Maksaahan henkilö, joka on ensin ostanut elokuvan X dvd-levyn, saman hinnan mennessään leffateatteriin katsomaan kyseistä elokuvaa, kuin henkilö, joka ei ole ostanut elokuvan dvd-levyä.

Tässä perustelussa ei todeta, että mikä on moraalinen oikeutus sille, että CD-levyltä itselle tehdyt kopiot ovat jotenkin tekijänoikeudellisesti relevantteja. Mikä niissä on tekijänoikeudellisesti merkittävää? Miksi jo kertaalleen maksetusta materiaalista tulee maksaa uudelleen? Tekijänoikeuslaki kappaleen valmistamista on tehty aikana, jolloin ei edes ajateltu sellaista asiaa, että joku voisi haluta vaihtaa teoskappaleidensa formaattia. Peruste uudelleenmaksamiselle ei voi olla pelkästään se, että laki sanoo niin, koska lakia luodessa ei ole koko asiaa osattu ajatella. Laki mahdollistaa tälläisen kieltämättä erittäin epäoikeudenmukaisen menettelyn, mutta laillisuus ei vielä tee menettelystä moraalisesti oikeaa. Järjestöjen ei ole pakko tehdä käytäntöjään kaikkein tiukimman tulkinnan mukaan,  vaikka laki sen mahdollistaisi. Laki on myös todettu tekijänoikeuden asiantuntijoiden taholta sopimattomaksi digitaaliseen ympäristöön (kts. aiempi postaus aiheesta), joten lain kirjaimella perustelu ei nyt vakuuta minua. On ihan älytöntä, että minulla voi olla soittopisteen vieressä puolisen tuhatta cd-levyä ja niiden soittaminen Pioneerin cd-soittimilla on täysin laillista, mutta jos soittaisin niiden kopioita tietokoneen kautta, niin siitä pitäisi maksaa lisenssejä. Kuulostaako tämä edes muusikoiden mielestä jotenkin järkevältä toiminnalta?

Sama koskee digitaalisia kappaleita. Vaikka laki mahdollistaa sen, että ne tulkitaan kopioiksi, joita ei saa käyttää kuin yksityisessä käytössä, niin laki ei pakota järjestöjä tällaisiin menettelyihin. CD-levyjen ja vinyylien käyttöä ei järjestöt voi lain mukaan kontrolloida ja käsittääkseni tämä liittyy ilmiöön nimeltä tekijänoikeuden raukeaminen, joka koskee fyysisiä teoskappaleita. Valitettavasti digiympäristössä ei ole enää fyysisiä kappaleita, on vain kopioita. Sekä fyysisistä levyistä, että digibiiseistä menee korvaukset teoksen tekijöille. Jos näitä esitetään julkisesti, niin ravintola/järjestäjä maksaa korvauksia järjestöille, ja tämä on minusta ihan oikein. Mutta mikä on moraalinen peruste sille, että samasta kappaleesta voidaan veloittaa moneen kertaan ja Gramexille jatkuvasti vuodesta toiseen (ellei halua maksaa 1,09€ plus ALV, jolloin saa ikilisenssin)? Miksi maksetun digitaalisen kappaleen soittaminen on sellainen teko, että siitä tulee maksaa vuodesta toiseen? Niistä on jo korvaukset kerran maksettu ja julkisesta esittämisestä maksetaan erikseen. En näe tätä oikeutettuna eikä tässäkään tapauksessa perusteluksi käy se, että laki mahdollistaa tällaisen tulkinnan. Laki voi mahdollistaa moraalisesti ja eettisesti vääriä asioita. Esimerkiksi kokonaisen äänitteen hankkiminen digibiisikaupasta ei ole niin paljon halvempaa, että siitä voisi merkittävästi vähemmän mennä rojalteja tekijöilleen.

Kenelle näissä aiemmissa tapauksissa on muka jätetty maksamatta korvaukset?

Kyse ei ole siitä, etteikö DJ haluaisi maksaa musiikista

Ei kyse ole siitä, että DJ joutuu maksamaan työvälineistään. Minusta on ihan kohtuullista, että DJ maksaa kappaleista, joita soittaa sekä tekniikasta, jota käyttää. Tässä on kyse siitä, että hinnoittelu ei ole formaattineutraalia. Joku vertasi DJ:tä yrittäjiin (mitä me emme kaikki kyllä millään muotoa ole) ja näki, että yrityksenkin kuuluu maksaa työkaluistaan. Olisiko se kohtuullista, että esimerkiksi rakennusurakoitsijat joutuisivat maksamaan erilaisista luvista sen perusteella, että käyttävätkö he materiaalina puuta tai betonia? Jos valitse betonin, niin maksat suurempia lisenssejä Suomen rakennustarvikeoikeusjärjestölle. Siitähän tästä on kyse. DJ:t, jotka käyttävät CD-levyjä tai vinyylejä, eivät maksa mitään lisenssejä mihinkään suuntaan. Sen sijaat DJ:t, jotka ostavat biisinsä digibiisikaupasta tai kopioivat tietokoneille omilta levyiltä, joutuvat. Miksi eri työkaluja käyttäviä DJ:tä tulisi kohdella eri tavalla?

Paras vertaus olisi mielestäni keikkailevat muusikot, jotka soittavat muiden musiikkia keikoillaan. Ei heidän tarvitse maksaa siitä mitään lupia, että soittavat muiden kappaleita keikoillaan vaan ravintola hoitaa esityskorvaukset eteenpäin. Eikä muusikoiltakaan vaadita mitään lisämaksuja sen takia, että soittavat digitaalisilla laitteilla musiikkiaan. Keikalla saa olla vaikka MIDI-syntikka ja silti kukaan ei vaadi mitään digilupaa. En tiedä millainen politiikka nuottien kohdalla on, mutta vähän oudoksuisin kyllä sitä, että jos joku on tulostanut diginä ostamansa nuotit ja joutuisi tämän vuoksi maksamaan lisää, koska käyttää kopiota.  Tai jos joutuisi maksamaan lisenssiä siitä, että ottaa omistamistaan nuottivihkoista kopiot ja käyttää niitä keikoilta, koska joku kuitenkin läikyttää kaljat niiden päälle. DJ:t ja covereita soittavat muusikot ovat minusta tässä tapauksessa verrattavissa: kummatkin soittavat jotain muuta kuin omia teoksiaan ja tekevät niistä omaa tulkintaansa. DJ-esiintymisessä on kuitenkin ero musiikkiesityksiin ja muuan DJ nimeltä Norman Cook aka Fatboy Slim, kiteytti tämän eron hyvin kieltäytyessään tv-esiintymisestä:

I got offered to do Letterman and Saturday Night Live, which is a lovely idea, but what would I do? I’m a DJ and it takes two hours to DJ. You can’t do it in three minutes.

Mitä DJ-lisensseille pitäisi tehdä?

Koska valittaminen ilman konkreettisia muutosehdotuksia on hedelmätöntä, ehdotan tässä myös, että miten lisenssipolitiikkaa tulisi muuttaa.

Mielestä kaikkein järkevintä olisi, että kopiolisenssi olisi ravintolakohtainen, ei DJ-kohtainen. Ravintolassa (tai muussa liiketilassa) joko saa soittaa kopioita tai sitten ei saa, riippuen löytyykö kopiolisenssi vai ei. Kopiolisenssin hinta määrittyisi asiakaspaikkojen ja aukiolopäivien mukaan ja mahdollisesti jonkinlainen alennus illoista, jolloin on elävää musiikkia tai muuta ohjelmaa paikan päällä. Kopioita saisi tehdä sitten niin paljon kuin lystää, koska ei noissa kopiorajoissa oikein ole mitään tolkkua eikä ne todellakaan edistä kulttuurin monimuotoisuutta. Tiukista kopiorajoista hyötyy Lady Gaga ja megastarat, mutta niistä taas on haittaa keskitason ja sitä vähemmän tunnetuille artisteille, joita saattaisi listoilta löytyä, jos lisenssien kokoja ei rajoiteta liikaa. Jos joku ravintola tahtoo soittaa 100 kappaletta koko vuoden, niin soittakoot. Jos joku tahtoo soittaa vuoden aikana 10000 eri biisiä, niin sehän olisi vaan mainiota eikä kyseessä ole todellakaan teko, josta tulisi kustantaa 100 kertaa enemmän.

EDIT: Tähän lisäyksenä sellainen, että ravintoloille, joilla ei ole kopiolisenssiä, tulisi tarjota kertalisenssiä. Se voisi olla jotain 15-25 euroa per ilta esimerkiksi yhteensä kattaen molempien järjestöjen luvat. Varmaan tiettyihin erikoistapahtumiin voisi olla tällaisellekin tarvetta, vaikka muutoin ravintolassa ei soisikaan kuin soittorasia tai fyysiset äänitteet.

Tiedän, että ravintolat ei varmasti innostu ylemmästä ehdotuksesta, mutta se olisi monella tapaa järkevä. Se tarkoittaisi sitä, että maksuja todennäköisesti kertyisi tekijänoikeusjärjestöille enemmän, koska on helpompi valvoa sitä, onko ravintolalla lisenssi kuin se, onko kaikilla ravintolan DJ:llä lisenssi. Tarkastuksia ei tarvitsisi tehdä ravintoloihin, joissa lisenssit jo on. Uskon, että DJ:tkin olisivat halukkaita kertomaan ravintoloista, jotka eivät noudata lisenssejä ja pakottavat DJ:n soittamaan kopioita, vaikka heillä ei moista ole. Tämä myös helpottaisi mahdollisesti tilitystenkin kanssa, jos ravintolat velvotettaisiin toimittamaan jonkinlainen lista kappaleista, joita heillä on soitettu eikä tarvitsisi jokaiselta DJ:ltä erikseen kysellä.

Toinen vaihtoehto on se, että lisenssiehtoja muutetaan sellaisiksi, että lisenssiä ei tarvitse, jos teoksesta on jo kerran maksanut tai se on fyysisesti läsnä. Eli lisenssiä ei tarvitsisi, jos

A) DJ omistaa äänitteen, josta kopio on tehty. Format shifting ei ole tekijänoikeudellisesti relevanttia toimintaa, teoksesta on jo kertaalleen maksettu.

B) DJ on ostanut kappaleen digitaalisena nettikaupasta. Teoksesta on jo kertaalleen maksettu eikä ole moraalisesti oikein asettaa eri formaatteja eri asemaan.

C) Jos äänitte, josta kopio on tehty, on fyysisesti läsnä. Mahdollistaisi esimerkiksi sen, että ravintola/ohjelmatoimisto voisi muuttaa vanhat cd-levynsä mp3-formaattiin ja soittaa sitten vaikka iTunesin kautta ja pitää levyt jossain varastossa, jos tarkastaja tulee. Nykyinen käytäntö tekee vanhoista äänitteistä ikäänkuin turhia, vaikka niistä on jo kerran maksettu, mikä ei ole minusta oikein.

D) Jos kappale on haettu esimerkiksi artistin nettisivuilta ja DJ-käyttö on sallittu tai teosta ei ole määritelty ”vain yksityiseen käyttöön”

Tässä mallissa lisenssiä tarvitsisi sellaisiin kappaleisiin, jotka on

A) kopioitu kaverilta

B) kopioitu kirjastosta

C) kopioitu netistä laillisesta lähteestä (esim. artistin nettisivuilta) “vain yksityiseen käyttöön”

Ensisijaisesti lähtisin hakemaan sellaista ratkaisua, että kopiolisenssi siirtyisi kokonaan ravintolan maksettavaksi eli se joko olisi ravintolalla tai se ei olisi. Nythän on sinällään naurettavaa, että jos ravintolassa on 10 eri DJ:tä, niin se joutuu maksamaan kymmenkertaiset maksut suhteessa siihen, että siellä on yksi DJ. Yhtä paljon musiikkia siellä soi siitä huolimatta, että montako DJ:tä siellä käy keikkailemassa, joten maksut määräytyvät varsin oudoin perustein eikä se liity enää siihen, paljonko sitä musiikkia käytetään.

Lisenssimaksujen tilittämistä on kehitettävä

Lisenssien tilityksiä varten järjestöjen täytyisi kehittää joku tietokantaohjelmisto, joka osaisi lukea yleisimpien DJ-ohjelmien soittologeja ja tätä kautta tilittää lisenssien maksut oikeisiin osoitteisiin. Tai vähintäänkin sellainen järjestelmä, että voisi toimittaa tekstitiedostot, joissa on määritelty artisti + kappaleen nimi tietyssä ennaltasovitussa formaatissa. Ei olisi edes iso homma pyytää jotakuta tekemään jonkinlainen koodinpätkä, joka osaisi automaattisesti tehdä noista soittologeista sellaisia, että ne järjestöille kelpaa. Vaikka varmastikaan täydellisesti tuollainen järjestelmä ei toimisi ja joitain rojalteja voisi mennä väärään osoitteeseen, niin se olisi silti kymmeniä kertoja parempi kuin nykyinen järjestelmä, että rojaltit tilitetään jollain mystisellä tavalla, joka perustuu radioiden soittolistoihin ja levymyynteihin eikä siihen, että mitä on oikeasti soitettu. En näe oikeudenmukaisena sitä artisteja kohtaankaan, että rahoja tilitetään jollain valmiilla kaavalla eikä edes yritetä löytää ihmisiä, joille ne rahat kuuluu. Vuonna 2012 on varmasti jo mahdollista koodata sellainen ohjelmisto, joka osaisi yhdistää 98% varmuudella kappaleet oikeaan oikeudenhaltijaan vaikka ne olisivat muodossa “artisti – kappale”. Epämääräisten tapausten kohdalla joku ihminen voisi katsoa käsin läpi, että löytyykö oikeudenhaltijaa ja jatkoa varten koodata ohjelmistoon sen, mihin osoitteeseen rojaltit menee eli kun seuraavan kerran tulisi samalla artisti+kappale -yhdistelmä.

Rojaltien tilittämisestä täytyisi tehdä myös nykyistä avoimempaa. Ei ole mikään ihme, että DJ-kentällä ei hypitä riemusta maksaa lisenssejä, kun nykyään kaikki ovat siinä käsityksessä, että rahat menevät Lauri Tähkälle, jota ei oikeasti soiteta ravintoloissa varmaan muualla kuin Mikkelissä ja Pohjanmaalla. Jos ne jakoperusteet olisivat nähtävissä, esim. top 200-400 artisti, joille rojaltit menee, niin varmasti se innostaisi myös DJ:tä lähettämään niitä biisilistojaan järjestöille, koska hekin haluavat rojaltien menevän oikeaan osoitteeseen.

Ovatko tekijänoikeusjärjestöt saatanasta?

Tekijänoikeusjärjestöt herättävät nykyään erittäin vahvoja mielipiteitä nuorten ja etenkin DJ-yhteisön keskuudessa. DJ:iden reaktiota en sinällään moiti, koska meitä on laitettu hanuriin oman alan asioissa ilman liukastetta jo pidemmän tovin. Meillä ei ole myöskään ammattiliittoa neuvottelemassa näitä asioita puolestamme, mutta siitä voimme syyttää vain itseämme, kun ollemme näin saamattomia asian suhteen. En silti ole koskaan nähnyt, että tekijänoikeusjärjestöt ovat pahoja sinällään enkä tahdo uskoa, että kaikki käytännöt johtuvat ilkeydestä ja rahanhimosta. On ymmärrettävää, että rojalteista tahdotaan saada hyviä, koska ajetaan omien asiakkaiden etuja. Ja maailmanlaajuisesti vertailleen Gramex ja Teosto on tehokkaita hommassaan ja varmasti yksiä tarkimpia tilittämään rahoja myös eteenpäin. Olen myös tavannut Gramexin ja Teoston edustajia ja istunut heidän kanssaan myös samoissa palavereissa ja käynyt jopa lounaalla. Kaikki tapaamani henkilöt ovat olleet asiantuntevia ja mukavia ja uskon, että varmasti hyviä työssään.

On silti hyvä joskus istua alas ja miettiä omia käytäntöjään myös toisen tahon silmin. DJ-asioissa ei olla mielestäni onnistuttu olemaan reiluja ja kohtuullisia eikä järjestöt tunnu oikein ymmärtävän sitä, että mitä kentällä tapahtuu ja mikä on se todellisuus, missä toimitaan. Aina löytyy varmasti joku, joka valittaa kohtuuttomista ehdoista. Sen sijaan, jos suurin osa kaikista DJ:stä valittaa samasta asiasta, on hyvä pohtia että mistä se johtuu ja voisiko tyytymättömyydelle olla joku oikea syy. Pidemmän päälle tilanne, jossa suurin osa alan ihmisistä on tyytymättömiä ehtoihin, ei ole kestävää. Se johtaa lopulta myös siihen, että kuuliaisuus myös monissa muissa tekijänoikeusasioissa murenee, legitimiteetti katoaa. Jos on vuosia kokenut järjestöjen vaativan kohtuuttomia ja kokenut heidän kohtelevan kaikkia DJ:tä kuin rikollisia, ei ole mikään ihme.

On kompromissien, kohtuuden ja yhteistyön aika

DJ:t eivät ole tekijänoikeusjärjestöjen vihollisia, vaikka itsekin koen, että meidät sellaisena monesti nähdään. Tuntemani DJ:t ovat lähes jokainen musiikin suurkuluttajia ja omistavat mielettömän määrän äänitteitä. Monet heistä harrastavat musiikkia myös sen monissa muissa muodoisssa, kuten soittavat jotain instrumenttia tai käyvät ahkeraan keikoilla. Sen sijaan, että heiltä vaadittaisiin kohtuuttomia, niin olisi hyvä hakea kompromissia ja nähdä DJ:t voimavarana. Esimerkiksi kotimaiset levy-yhtiöt käyttävät omien kokemusten mukaan varsin vähän DJ:tä promootiossaan, vaikka näin digiaikana promojen jakelu on käytännössä ilmaista. Keikkailevat bändit taas tuntuisivat mielellään jättävän oman levynsä yökerhoon, jos ovat keikalla.

En usko, että nykyinen tilanne johtaa pidemmän päälle kummankaan osapuolen kannalta järkevään lopputulokseen. Tyytymättömyys DJ:iden keskuudessa on erittäin suurta ja se on mielestäni ihan perusteltua. Jos Teosto ja Gramex ovat valmiita neuvottelemaan sopimustensa sisällöstä ja ehdoista, niin olen henkilökohtaisesti valmis tulemaan paikan päälle, kenties pari kollegaa sekä jonkinlainen ehdotus mukanani. Sellainen, jonka useat DJ:t voisivat allekirjoittaa. Ehkä tämän kirjoituksen ehdotukset ovat myös sellaisia, joiden taakse voisi suurin osa DJ-toimintaa harrastavista asettua.

Nyt olisi DJ-yhteisön oikeasti aika organisoitua. Kommentoikaa, levittäkää, kertokaa onko tässä kirjoituksessa esitetyt ehdotukset kannatettavia. Jos tätä asiaa emme vie itse eteenpäin, niin ei sitä tee kukaan meidän puolestakaan.  Nyt hemmetti soikoon kerätään rivimme ja asetutaan yhteisen tavoitteen taakse, olit sitten yökerho-DJ, klubi-DJ tai jotain siltä väliltä. Kaikki tuki myös Teoston ja Gramexin asiakkailta on varmasti eduksi, koska en usko, että artistitkaan ovat tästä asiasta erityisen tietoisia. “You gotta fight for your right to party“, niin kuin Beastie Boyskin aikanaan totesi.

P.S. Teosto kutsui minut ja muita juttelemaan asiasta. Kiitos Teostolle kiinnostuksesta. DJ Orion asiasta mainitsikin.

P.P.S. Artisteja voi tukea myös käymällä heidän keikoillaan. Tänä viikonloppuna 20.-.21.4. Jyväskylässä järjestetään Jyrock-festivaali, jota suosittelen kaikille elävän musiikin ystäville. Mielenkiintoisia uusia nimiä. Olen ollut järjestämässä Jyrockia osaltani jo vuodesta 2005. Kyllä, tämä oli häikäilemätön mainos, joka ei liity enää juuri alkuperäiseen tekstiini, mutta ei sentään maksettu mainos.

Yle Areenafy – vertaisverkkojakelu osaksi Ylen tulevaisuutta

Olin perjantaina keskustelutilaisuudessa, jossa oli Ylen edustajia puhumassa Ylen tulevaisuudesta ja kartoittamassa ihmisten näkemyksiä siitä, mitä Ylen pitäisi olla ja miten Ylen toimintoja tulisi kehittää. Mielenkiintoinen tilaisuus kaikenkaikkiaan. Tilaisuudessa pohdittiin myös jakelun haasteita tulevaisuudessa esimerkiksi sen kannalta, mitä teräväpiirtotasoisen videon nettijakelu vaatii kapasiteettia. Se vaatii paljon ja täten maksaa paljon, jos sen toteuttaa perinteisin menetelmin. Nokkelana poikana sitten pohdin asiaa ja tässä on tulos.

Ylen tulisi kehittää yhteistyössä muiden Euroopan lähetysyhtiöiden kanssa open source -pohjainen vertaisverkkosovellus materiaaliensa verkkojakeluun. Vertaisverkkopohjainen sen vuoksi, että se säästää palveluntarjoajan kaistaa ja se on tehokasta. Esimerkkejä vertaisverkkopohjaisista sovelluksista musiikin jakelussa on Spotify, videoiden puolelta Voddler ja monenlaisessa tiedostonjaossa käytetty BitTorrent. Olemassaolevia ratkaisuja siis on, joten sellainen on mahdollista toteuttaa radio- ja tv-ohjelmien jakeluun.

Miksi yhteistyössä Euroopan lähetysyhtiöiden kanssa? Siksi, että se säästää resursseja. Ei ole mitään järkeä siinä, että jokainen Euroopan maan julkinen televisioyhtiö kehittää oman järjestelmänsä joko tilaustyönä tai omalla osaamisella. Kun puhutaan immateriasta, niin kertaalleen tehty ohjelmisto voidaan kopioida äärettömiä kertoja marginaalisin kustannuksin, joten kertaalleen kehitetty toimiva ohjelmisto voitaisiin ottaa käyttöön kaikissa rahoitukseen osallistuneissa maissa ilman, että siitä joutuisi enää uudelleen maksamaan.

Miksi open source? Siksi, että se on järkevää (lähes poikkeuksetta) kehittää julkisten palveluiden ohjelmistosovellukset open sourcena, jotta ei olla riippuvaisia yhtiöstä, jolta ohjelma tilattiin eikä sovelluksen tekijänoikeudet aiheuta mitään esteitä sen käytölle tai muokkaamiselle. Open source -ohjelmistoa voitaisiin myös räätälöidä jokaiselle maalle niiden tv-yhtiöiden tarpeita vaatimaan, koska koodi on avointa. Kun riittävän perusteellinen pohja on tehty, niin sovellusta voisi jokainen taho kehittää haluamaansa suuntaan, esim. erilaisilla ”lisäosilla” samaan tapaan kuin Facebookin aplikaatiot (hirveä anglismi). Isommat päivitykset sovellukseen olisi varmaan järkevintä kuitenkin rahoittaa yhteisesti. Kaikki lisäosat olisivat toki kaikkien saatavilla, koska ne ovat open sourcea, mutta tästä voisi kehittää jonkun herrasmiesdiilin, että jos joku maa ottaa tietyn sovelluksen käyttön, niin myös maksavat jonkun kivan boonuksen hyvän lisäosan kehittäneelle taholle.

En tiedä, mitä tallainen hanke maksaisi. Se ei varmastikaan olisi halpa, mutta sen vuoksi yhteisrahoitus olisi järkevä. Ominaisuuksia siihen voisi ottaa jo olemassaolevista ohjelmista kuten Spotifystä ja Voddlerista. Esimerkiksi ohjelmien lataaminen offline-tilaan voisi olla ihan kätevä sekä erilaiset sosiaaliset toiminnot kuten vaikkapa omien ohjelmalistojen tekeminen. Jos yhteistyötä muiden Euroopan lähetysyhtiöiden kanssa tehtäisiin, niin siellähän voisi olla mahdollisuus vaikka katsoa muiden maiden ohjelmia ja miksei jopa tekstittää niitä harrastelijavoimin.

Levitysteknisesti asia on mahdollista, joten asia vaatisi vain tahtoa ja rahoitusta. Sisältöjen kannalta asia ei toki ole niin yksinkertaista, koska tekijänoikeudet rajoittavat käyttöä melko paljon. Tämän ei pitäisi kuitenkaan olla ongelma kanavan omien ohjelmien kohdalla, koska ne voitaisiin lisensoida niin, että niiden käyttö on mahdollista. Myös kanavan rahoittamien, mutta ulkoa ostettujen ohjelmien kohdalla voitaisiin vaatia Creative Commons -lisenssin käyttöä, jotta aineistot saadaan tehokkaasti käyttöön.

Nyt kun aloin tässä asiaa unelmoimaan, niin samaa sovelluspohjaa voisi hyödyntää myös esimerkiksi Euroopan digitaalisen kirjaston eli Europeanan käyttämiseen. Ja sen lisäksi tuo muiden tuotantoyhtiöiden tuotannon katselu olisi aivan mainio lisä eurooppalaisten julkisten tv- ja radioyhtiöiden toimintaan. Rahojen jakelu voitaisiin hoitaa niin, että esimerkiksi Yle maksaisi sen perusteella Euroopan muille tv-yhtiöille, kuinka paljon heidän ohjelmiaan on Ylen sovelluksen kautta katseltu. Luulisin, että ainakin BBC:n tuotanto voisi olla suosittua myös suomalaisten katsojien keskuudessa, mutta jos tuo harrastelijapohjalta toimiva tekstittäminen saataisiin toimimaan, niin miksei myös monet muiden maiden tuotannot. Yle toki voisi myös itse harrastaa tekstittämistä ulkomaisille ohjelmille, mutta tuo harrastelijavoimin toimiva järjestelmä loisi merkittävän paljon enemmän käännösmateriaalia ja eikä maksaisi tv-yhtiöille juuri mitään. Se voisi myös olla mainio keino pienemmille kielialueille saada omaa ohjelmistoaan ihmisten tietoisuuteen esimerkiksi sosiaalisen median kautta.

Tämä hieno sovellus nimeltään Yle Areenafy tulisi olla saatavilla sitten tietokoneille, mobiililaitteisiin, konsoleille sekä kaikenlaisiin laitteisiin, jotka tukevat vastaavia sovelluksia. Yle Areenahan löytyy jo Playstation 3:lle ja esimerkiksi Youtuben ja Vimeon softia saa uusimpiin telkkareihin, joten tuki uusille televisioille ja vastaaville medialaitteille olisi hyvä olla. Softan kautta voisi etsiä materiaalia hakusanoilla sekä sovellus osaisi suositella myös aiempien katsomien ohjelmien perusteella.

Jaha, eiköhän siinä ole visiota kerrakseen. Miltä kuulostaa?

P.S. Jos ei ole vielä tuttu teksti, niin tuo tekstini julkisesti rahoitetusta kulttuurista käsittelee osittain samoja teemoja.

Aiheesta muualla netisssä:

Yle.fi – millaisin askelin kohti avoimuutta? ja kaikki siinä linkatut tekstit

Gramex ja TTVK luovan työn tekijöiden kimpussa

Viime viikolla uutisointiin kuinka Gramex ja TTVK (Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus) oliva Turussa ratsanneet ravintoloita siltä varalta, että joku DJ käyttää kopioita toiminnassaan. Osa ihmisistä varmaan on olleet, että “hähä, siitäs saivat epärehelliset DJ:t”, mutta mietitäänpä tätä asiaa niin kuin kokonaisuudessaan. Tästä tekstistä taitaapi tulla pitkä ja se kiinnostaa ehkä eniten DJ:tä (hitto ku tää on vaikia taivuttaa) sekä tekijänoikeudesta kiinnostuneita. Ensimmäinen osa tekstistä käsittelee tekijänoikeutta ja digitaaliajan ongelmia, toinen osa spesifimmin DJ-lisenssejä ja nykyistä touhua sen ympärillä. Voisi ehkä myöhemmin jakaa tekstin kahteen blogaukseen, mutta koska tarvitsen taustaa argumentaation tuekseni, niin tuuttaan sen tähän samaan.

Tekijänoikeuden tarkoitus ja mikä sen tarkoitus ei ole

Ensinnäkin olisi hyvä muistuttaa mieleen, että mikä on tekijänoikeuden tarkoitus. Haarmannin kirjassa Tekijänoikeus ja lähioikeudet (s. 9), joka löytyy todennäköisesti jokaisen tekijänoikeusjuristin hyllystäkin, sanotaan, jotta

Tekijänoikeudenhistoria osoittaa tekijänoikeuslainsäädännöen yhdeksi tärkeimmistä tavoitteista kirjallisuuden ja taiteen edistämisen.

Mylly, Lavapuro ja Karo taas sanovat (s. 12) asiasta eri sanoin:

Tekijänoikeuslainsäädännön keskeisenä tavoitteena on edistää vapaata henkistä luomistyötä sen eri muodoissa.

Tämä on se lähtökohta, jonka kautta itsekin tekijänoikeutta tarkastelen ja joka on mielestäni sen tarkoitus. Tätä lähtökohtaa ei missään tapauksessa ikinä pitäisi unohtaa, kun tarkastellaan asioita, joihin tekijänoikeus liittyy. Tämän näkisin ikäänkuin tekijänoikeuslainsäädännön “perustuslakina”, jonka kautta koko lainsäädäntöä tulisi tulkita eikä oikeuden päätökset tai lainsäädäntö tulisi koskaan olla tämän asian kanssa ristiriidassa.

Tekijänoikeuden tarkoitus ei ole siis maksimoida tekijänsä tuloja eikä tekijänsä oikeuksia teokseensa (kts. esim. sivu 243). Tekijänoikeuden tarkoitus ei ole se, että tekijälle luodaan monopoli teokseensa. Se on tekijänoikeuden väline, ei tarkoitus. On erittäin tärkeä muistaa näiden kahden asian ero eikä se tunnu nykypäivänä olevan kaikille kauhean selvää. Tämä tarkoittaa siis sitä, että jos se monopoli ja tekijänoikeuden tarkoitus ovat ristiriidassa, niin olisi oikein tulkita asiaa aina lähtien siitä tekijänoikeuden tarkoituksesta.

Digitaaliaika ja tekijänoikeuslainsäädännön yhteensopimattomuus

Keskityn tässä tekijänoikeuslain kohtaan, joka koskee kappaleen valmistamista. Lain säätämisen aikoihin kappaleen valmistaminen eli kopiointi oli erityistapaus, jota varten oli erityiset pykälänsä. Digitaalimaailmassa kopio ei ole enää poikkeus vaan normi. Kun erityistapauksesta tulee normaali tapaus myös lain alkuperäinen tarkoitus hämärtyy. Haarmann toteaa (s. 117), että digitaalitekniikka on tuonut uusia ongelmia tekijänoikeuden tulkintaan ja Myllykin toteaa, että “jo pelkkä pääsy digitaaliseen informaatioon edellyttää kopioitumista” (s. 242). Mylly, Lavapuro & Karo (s. 10) mainitsevatkin sen ristiriidan kuinka

Viimeistään digitaaliteknologian myötä tosiasiallisesti kadonnut ero alkuperäisen ja kopion välillä on säilyttänyt semansa tekijänoikeuden sulkeutuneissa oppirakennelmissa.

Tämä on tuntuisi myös olevan Gramexin ja TTVK:n lähtökohta asioihin eli kopiointi on tekijänoikeudellisesti relevantti tapahtuma aina ja ikuisesti, vaikka tekijä ei mitään menettäisikään.

Onko DJ-toiminta luovaa työtä?

On. Kertokaa joku perustelu, miksi ei olisi? Broughton & Webster – jotka ovat kirjoittaneet varmaan ainoan hyvän ja relevantin teoksen DJ:n historiasta- sanovat, että DJ-toiminta onkin historian saatossa muuttunut enemmän äänitteiden esittelystä (introducing) äänitteiden yhdistämiseen (combining) (s. 22). Voitaisiin siis sanoa, että DJ:t nykyään enemmän esiintyvät (perform) musiikin avulla kuin esittävät musiikkia (s. 17). Taiteenlajina DJ-toimintaa voisi verrata esimerkiksi kuvakollaaseihin, joissa useista (muiden tekemistä) teoksista muodostuu yhtenäinen kokonaisuus, jossa osa kuvista on limittäin, osan mittasuhteita tai värimaailmoja ehkä muokattu. Tässä mielessä DJ:t voidaan nähdä postmoderneina artisteina, jotka ottavat ideoita ja palasia muilta taiteilijoilta ja yhdistävät ne uudella luovalla tavalla (s. 23).

Itse näen DJ:t esiintyvinä taiteilijoina, osa on hyviä ja osa on huonoja. Esiintyvä taiteilija se on huonokin esiintyvä eikä toiminnan laadullinen taso määritä toiminnan luonnetta. Paradoksaalista sinällään on, että DJ työtä ei lähtökohtaisestikaan voi tehdä rikkomatta taiteilijan moraalisia oikeuksia, koska työhön kuuluu aina teoksen muuntelua. Jos ei kuulu, niin kyseessä ei ole DJ vaan ihmisennäköinen jukeboksi. Käytännössä kuitenkin “huonoimmatkin” DJ:t teoksia muuntelevat, vähintään lyhentelevät ja soittavat hieman limittäin.

DJ-lisensseistä ja niiden ongelmista

Teosto ja Gramex tarjoavat DJ-lisenssejä DJ:lle, jotta he voisivat käyttää kopioita toiminnassaan. Teoston lisenssin ehdot näyttää tältä ja Gramexin tältä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että DJ joutuu maksamaan DJ-lisenssejä, jos

  • soittaa koneelta tai poltetuilta levyiltä musiikkia, joka on otettu omistamiltaan levyiltä
  • soittaa koneelta tai poltetuilta levyiltä musiikkia , joka on ripattu kirjaston/kaverin levyiltä tai kopioitu kavereilta muutoin
  • soittaa koneelta musiikkia tai poltetuilta levyiltä, joiden biisit ostettu iTunesista, Spotifystä (7digitalista) tai vastaavasta digitaalimusiikkikaupasta

Yksi iso ongelma on se, että lisenssit eivät millään tavalla erittele sitä, että oletko jo kertaalleen maksanut musiikista vai ei. Eli on ihan sama, että onko kaikki biisisi kopioitu kavereilta tai kirjaston koneilta, niin joudut maksamaan saman kuin kaveri, joka on ripannut kaikki biisinsä omilta levyiltä tai ostanut digimusakaupoista. Tämä ei ole vain oikein, miksi kertaalleen maksetusta pitää jo maksaa uudelleen? Lisenssit myös käytännössä mahdollistavat sen, että jos haluaa vaikka imuroida kaiken netistä, niin se on mahdollista, koska ei ole mitään keinoa todentaa, että onko kopio tehty laittomasta lähteestä vai ei ellei ole jättänyt id3-tägeihin “piratebays rules ok!”-tyyppisiä tekstejä. Outoa on, että kopioiden käyttö ei ole sallitua edes silloin, vaikka vierestä löytyisi kaikki levyt alkuperäisinä metrin pinoissa. Kopio on kopio on kopio on kopio.

(Joskin mainittakoon, että jos haluaisin, niin voisin DJ-kaverieni kanssa perustaa esimerkiksi suljetun DC-hubin, jossa voisimme kopioida tiedostoja keskenämme täysin laillisesti ja se menisi vielä yksityisen kopioinnin piiriin, joka ajaisi kutakuinkin saman asian kuin laiton lataaminen. Raja on toki vaikea määritellä, että kuinka monta osallistujaa siinä voisi olla, mutta kymmenestä pariinkymmeneen olisi varmaan vielä laillista. Eli jos tahtoa on, niin laillisesti pystyy kyllä kopioimaan kutakuinkin kaiken DJ-käyttöön tarvitsemansa materiaalin ilman, että täytyy maksaa senttiäkään artisteille tai levy-yhtiöille, paitsi sitten niiden lisenssien muodossa. Miksi silti DJ:t ostavat edelleen musiikkia jossain muodossa? Koska useimmat näkevät sen olevan oikein.)

Toinen ongelma on noiden lisenssien hinnoittelu kappalemäärän mukaan. Se tuntuu intuitiivisesti oikealta, mutta ei kestä kriittistä tarkastelua. Jos mietitään kuinka paljon jotakin teosta hyödynnetään julkisessa esityksessä, niin onko olennaista se kuinka montako kopiota siitä on tehty vai se, kuinka usein tai kuinka monta minuuttia sitä soitetaan? Kumpi DJ on oikeutettu maksaman enemmän, se joka soittaa 500 biisiä kutakin kerran vai se, joka soittaa 250 kappaletta kutakin kymmenen kertaa eli yhteensä 2500 toistoa? Nykyisellään ensimmäisen pitää maksaa enemmän. Biisimääräpohjainen lisenssisysteemi myös syrjii sellaisia DJ:tä, jotka soittavat monipuolisesti tai monenlaisissa paikoissa. On sanomattakin selvää, että DJ, joka soittaa kymmenessä eri paikassa ja järjestää omia klubitapahtumia tarvitsee enemmän kappaleita kuin jonkun paikallisen sedulan vakio-DJ, joka soittaa niitä päivän hittejä kyllästymiseen asti. Sedulan DJ ei edistä musiikin monimuotoisuutta (ainakaan samassa määrin ja poikkeuksia on), ensimmäinen kylläkin. Mainittakoon myös, että jokainen paljon sampleja käyttävät DJ:tkin ovat ikävässä asemassa, koska jokainen tallennettu sample lasketaan järjestöjen mukaan kopioksi.

Lisenssien hintoja ei myöskään ole suhteutettu mitenkään tuloihin tai keikkamäärään. Halvimmat lisenssit maksavat yhteensä se vajaa 300 euroa ja Suomessa on satoja DJ:tä, jotka tekevät asiaa täysin harrastuksenaan eivätkä tienaa edes tuota 300 euroa vuoden esiintymisillään. Lisenssit ovat myös kalliita kaikille muille paitsi täysipäiväisinä seduloissa soittaville. Itse olen tienannut eri vuosina aika vaihtelevia määriä rahaa DJ-toiminnasta ja jos ei lasketa niitä vuosia, kun palkkiot olivat lähempänä nollaan kuin 500 euroa, niin sellaisesta 2000-8000 euron tienoilla on palkkiot olleet. Eli halvimmat lisenssit olisivat 3,75 ja 15 prosentin välillä DJ-toiminnasta saatavista vuosituloista. Kuinka moni olisi OK sen kanssa, että lätkäistäisiin 4-15 prosentin lisävero omaan palkkaasi? Ja tähän ei toki sisälly edes niiden kappaleiden hankinta tai tekniikan hankinta. Kaikki on toki verovähennettäviä, mutta ei verottaja niitä kuluja kokonaan maksa, vaikka antaakin verotusta anteeksi. Omassa pienessä tutkimuksessani (n=29) DJ:iden mediaanitulot kuussa olivat 70 euroa, joka antaa suuntaa siitä kuinka paljon sellaisia DJ:ta on, jotka eivät toiminnallaan juuri tienaa. Ohjelmatoimiston tai toiminimen kautta toimivien DJ:iden mediaanitulot olivat 800 euroa (n=13). Täysipäiväisesti DJ-hommia tekeviä on verrattain vähän.

Yksi ongelma lisenssijärjestelmän oikeutuksen kannalta on se, että rahoja ei edes tilitetä eteenpäin sen mukaan, mitä DJ on soittanut. Teoston mukaan seuraavat tiedot pitäisi löytyä raportista, jos sen heille toimittaa: biisin nimi, esittäjä, levy-yhtiö, levykoodi, isrc-koodi. Pelkät biisilistat eivät siis riitä. Käsittääkseni Gramex vaatii myös jotain samanlaista.  Tuollaisen raportin tekeminen on kutakuinkin mahdotonta, koska digitaalisessa musiikissa ei noita tietoja edes löydy. Tuo onnistuu silloin, jos ihmiseltä löytyy aidot äänniteet eli siinä tapauksessa, että hän joutuu maksamaan kahteen otteeseen biiseistään. En tosin ole varma onnistuuko aina silloinkaan, mutta rahojen tilitystä oikeille artisteille ei ole ainakaan tehty liian helpoksi. Tämä on myös ymmärrettävää, koska järjestöillä ei ole resursseja käydä läpi pelkkiä “artisti – kappale”-listauksia ja selvitellä asiaa, mutta se ei silti oikeuta asiaa DJ:lle, jos he kokevat, että maksut menevät täysin muualle mitä heidän käyttämänsä teokset ovat.

Lisenssit ristiriidassa tekijänoikeuden tarkoituksen kanssa

DJ-lisenssit ovat omakohtaisten kokemusten mukaan varsin merkittävä tekijä siinä, että osa DJ:stä ei ole siirtynyt digitaaliseen soittamiseen. Osa toki on, osa on siirtynyt laittomasti eli lisenssejä maksamatta ja osa taatusti vannoo vinyylin (ja ehkä cd:n) nimeen hamaan loppuun saakka. Kuitenkin digitaaliseen soittamiseen siirtymisessä on puolensa. Tietokoneiden DJ-ohjelmat mahdollistavat paljon toimintoja, joita perinteiset soittimet eivät tue, ainakaan ilman erillisiä efektilaitteita. DJ-ohjelmalla soittaminen on monessa mielessä helpompaa, mutta toisaalta ne mahdollistavat myös uusia luovempia tapoja soittaa. Voisi sanoa, että DJ-ohjelmat antavat DJ:lle työkaluja, jotka mahdollistavat entistä luovemman soittamisen. Broughton&Brewster (s. 550) sanovatkin, että uudet DJ-ohjelmat häivyttävät ns. perinteisen DJ:n ja muusikon välistä rajaa. DJ-teknologia mahdollistaa siis entistä luovemman DJ-toiminnan, mutta kuitenkin tälle toiminnalle ja teknologialle halutaan asettaa rajoitteita. Tämä kyseinen asia on mielestäni räikeän selkeästi ristiriidassa sen kanssa, että koko tekijänoikeusjärjestelmän tehtävä on luovuuden edistäminen.

Kun digitaaliaikana yritetään soveltaan lainsäädäntöä, joka on tehty silloin, kun kopio oli poikkeus eikä normi, niin mennään metsään. Näiden syiden, kahteen kertaan maksattamisen sekä hinnoitteluratkaisujen vuoksi DJ-lisenssi järjestelmää ei pidetä oikeutettuna (lähde: Iso G). Ja se johtaa siihen, että sääntöjä ei noudateta, koska niiden logiikka ei enää edes tulisi soveltaa, jos asiassa käytettäisiin järkeä. Kun sääntöjä ei noudateta, niin koko lisenssijärjestelmän legitimiteetti (on se hieno sana) on vaakalaudalla ja asialle täytyy tehdä jotain.

Mitä asialle pitäisi tehdä?

En todellakaan vastusta sitä, että taiteilijat saisivat töistään rahaa, mutta DJ-kopiolisenssin kohdalla metodi on vain totaalisen väärä, epäoikeudenmukainen eikä sillä ole legitimiteettiä. Kaikista järkevintä mielestäni olisi, että julkisen esittämisen maksuihin sisällytettäisiin oikeus käyttää mielinmäärin kopioita, kunhan ne on tehty laillisesta lähteestä. Se helpottaisi DJ:iden uuteen teknologiaan siirtymistä eikä rajoittaisi luovuutta samoissa määrin, mitä nykyinen käytäntö. Se myös mahdollistaisi sen, ettei kopioiden käytön maksuista voisi luistaa. Se olisi tosin epäreilu paikoile, jotka eivät käytä missään määrin kopioita, mutta väittäisin, että nämä paikat ovat varsin pienessä vähemmistössä siinä vaiheessa, jos julkisen esittämisen luvat sisältävät myös kopioluvat. Maksutaakka siirtyisi myös yksityisiltä henkilöiltä ravintoloille, jotka sen hyödyn siitä DJ:stä kuitenkin saavat.

(Laillisen lähteen vaatimus ei ole täysin ongelmaton, koska se sulkee pois mashupit, laittomat remixit sekä sellaiset harvinaisuudet, joita ei ole enää kaupallisesti saatavana Esim. Aavikon Torpedo Boys on helvetin kova menobiisi, mutta ei saatavilla enää kaupallisesti ja tuokin on saletisti Youtubessa luvatta. Ei mennä tähän keskusteluun kuitenkaan enempää)

Toinen vaihtoehto on, että kopiolisenssejä vaaditaan vain jukebokseistä ja soittorasioista, joissa kopioita käytetään. Soittorasia ei tee luovaa työtä, DJ tekee. Tämän vaihtoehdon mahdollistaisi se, että yksityisen kopioinnin lainsäädäntö voisi mahdollistaa tämän. Yksityisellä käytöllä ei yleensä tarkoiteta toimintaa, joka tapahtuu ansiotarkoituksessa, MUTTA Haarmann sanoo (s. 179), että ”esimerkiksi tieteen tai taiteen harjoittamista ei yleensä pidettäne ammattitoimintana”, kun hän puhuu yksityisestä kopionnista. DJ:t ovat esiintyviä taiteilijoita ja en näe mitään syytä sille, että miksi DJ-toimintaa ei voitaisi pitää taiteenharjoittajina. Sitähän ne ovat tavalla tai toisella ovat.

JÄLKILISÄYS: Kolmas vaihtoehto, joka tuli mieleen, olisi siirtää kopiolisenssit täysin ravintolan/yrityksen harteille, vaikka se ei mielestäni olisi niin järkevä näin digiaikana kuin tuo ensimmäinen vaihtoehto. Tuskin yksikään yökerho Suomesssa jättäisi nykyaikana kopiolisenssiä ottamatta, jos vaihtoehtona on, että DJ:t joko saavat soittaa kopioita tai eivät saa. Mitään erillisiä DJ-lisenssejä ei kaupiteltaisi eikä paikkojen lisenssillä olisi mitään rajaa kopioiden määrästä. Koko laskutuksenkin kohdalla järkevämpää olisi veloittaa nimenomaan kopioiden käytöstä sen mukaan, että kuinka monta asiakaspaikkaa paikassa on ja kuinka monta tuntia se on viikossa auki kuin sen mukaan kuinka montaa kopiota paikka käyttää. Se on kuitenkin relevantimpaa, että kuinka paljon sitä musiikkia soi eikä se kuinka monelta kopiolta se musiikki kuuluu.

Keneen vetoan?

Vetoan kaikkiin muusikoihin ja musiikkibisneksessä oleviin ihmisiin, että tähän asiaan saataisiin joku tolkku. Haittaako Kauko Röyhkää oikeasti se, että DJ soittaa omistamiltaan levyiltään ripattuja biisejä tietokoneelta? Haittaako Pariisin kevään Arto Tuunelaa oikeasti se, että DJ ostaa heidän biisinsä 7digitalista ja soittaa tietokoneelta? Miksi se eroaa siitä, että soittaa saman kappaleen alkuperäiseltä levyltä? Haluavatko pienet artistit todellakin sitä, että jokaisella DJ:llä on vain se muutama sata kappaletta käytettävissään, koska siihen se menee ja se on ihan varma, että Jenni Vartiainen ja Lady Gaga ei ole ensimmäisenä listalla, jos biisivalikoima täytyy supistaa muutamaan sataan, että se mahtuu laillisesti halvimman lisenssin alle? Vai olisiko ehdotuksissani mitään tolkkua käytännön ja sujuvuuden kannalta? Vetoan Gramexiin ja Teostoon, että ottavat järjen käteen asiassa ja siirtyvät nykyaikaan käytäntöjensä kanssa. Vetoan DJ-toimintaa harrastaviin ihmisiin, että eivät vain mumise ja jupise asiasta omissa piireissään. Linkittäkää vaikka tätä tekstiä eteenpäin, olkaa yhteydessä järjestöihin, puhukaa muusikoille ja ottakaa oikeasti oikeutettu asemanne esiintyvinä taiteilijoina muiden joukossa älkääkä suostuko pompoteltaviksi. Kaikkeen ei tarvitse suostua. Kuten teininä (ja edelleen) kovasti fanittamani hardcore-yhtye Refusedin Dennis Lyxzén toteaa Bloody Beetrootsin biisissä Church of Noise suorastaan eeppisen vallankumouksellisesti, että

It only takes five fingers to form a fist
It only takes one thought to rise up and resist
It only takes a sound to change the beaten path
It only takes love and courage to take it all back

Tosin en suosittele käyttämään nyrkkiä lyömiseen, mutta sitä voi vaikka heristellä, jotta muutoksia saadaan aikaan. Rauhaa ja vastarintaa!

-Tero

Kirjoittaja on DJ, tapahtumajärjestäjä, kulttuuriaktiivi, kulttuuripolitiikan opiskelija sekä wannabe-mielipidevaikuttaja. Hän omistaa myös yli tuhat aitoa ja alkuperäistä äänitettä, joista on jo kerran maksanut ja joiden kopioiden käytöstä häneltä vaaditaan rahaa. Kirjoittaja tekee myös paskaa gradua aiheeseen liittyen.

P.S. Eeppinen lopetus toimii aina!

P.P.S. Nyt hämmentävän moni ammatti-DJ on tarttunut termiin “sedulan DJ” ja pitänyt sitä halventavana. Tarkoitus ei ole kyseenalaistaa kenenkään ammattitaitoa ja musiikillista tietämystä. “Sedula”-termillä viittaan vain näihin ketjupaikkoihin, joiden musiikkiprofiili on luotu isoimpien radiokanavien isoimpien hittien pohjalta, ja joissa soittaan korkeintaan myös isoimpia hittejä menneiltä vuosilta. Näitä yökerhoja, joita löytyy joka kylästä kutakuinkin samalla profiililla tehtyä. Tästä en syytä DJ:tä ja varmasti tekevät näissäkin paikoissa työnsä hyvin. Toivoisin kuitenkin, että pääsette termivalinnastani ohi ja pystytte lukemaan tekstistä sen olennaisen.

Lähteet:

Broughton, Frank & Brewster, Bill (2006a): Last Night a DJ Saved My Life: The History of the Disc Jockey. New York: Grove Press

Haarmann, Pirkko-Liisa (2005): Tekijänoikeus ja lähioikeudet. Helsinki: WSOYpro

Karo, Marko, Lavapuro, Juha & Mylly, Tuomas (2007): ”Johdanto: tekemisen vapaus” teoksessa Karo, Marko, Lavapuro, Juha & Mylly, Tuomas (toim.): Tekemisen vapaus – Luovuuden ehdot ja tekijänoikeus. Helsinki: Hakapaino Oy

Mylly, Tuomas (2004): Tekijänoikeuden ideologiat ja myytit. Lakimies vol. 102, 2/2004

Aiheesta muualla netissä:

DJ Orion – Teostoa (ja Gramexia) tapaamassa #3 ja “SEE ALSO”-otsikon linkit

Stara.fi – DJ-supertähti Staralle: “Tiskijukka on taiteilija”

Kaikki julkisesti maksettu kulttuuri ilmaiseksi nettiin

Sekunniksi aluksi edelliseen kirjoitukseeni. Nyt se EU:n byrokratia on pyörittänyt vihdoin noita rattaitaan ja pääsemme nauttimaan 70 vuoden lähioikeuksista, jeejee. Tutkijat, monet muusikot eikä Opetusministeriön Jukka Liedeskään ole vakuuttunut lain mullistavuudesta. Liedes ei muuten ole Opetus- ja kulttuuriministeriön johtaja, kuten artikkelissa virheellisesti mainitaan, vaan kulttuuriyksikön johtaja. Mukava ja asiantunteva mies, olin hänen yksikössään harjoittelussa vuosi sitten. Terkkuja koko yksikölle, jos joku sieltä sattuu lukemaan.

Ja päivän aiheeseen. Olen tässä jonkin tovin pohtinut sellaista asiaa, että miksi ihmeessä nykyään julkisesti tuotettu kulttuuri ei ole kansalaisten vapaasti saatavilla (ja itse asiassa pätee myös kaikkeen muuhun julkisesti maksettuun immateriaan, mutta en mene esimerkeissä sille kentälle). Toki oletuksella, että se on mahdollista sinne laittaa.

Miksi? No siksi, että jos joku asia on kustannettu yhteisistä varoista, niin siitä tulee kaikkien ihmisten päästä osalliseksi, ilmaiseksi. Etenkin, jos rajakustannukset ovat nolla. Kaiken immateriaalin kohdalla käytännössä asin on näin, kunhan palvelu ensin pykätään pystyyn.

Ylellä on itse asiassa joitain esimerkkejä, että se on alkanut julkaista materiaalia Creative Commons -lisenssin kautta ja Mikael Jugner oli kovinkin suopea kyseistä toimintaperiaatetta kohtaan. Mutta se ei riitä, että vain osa on ilmaiseksi netissä. KAIKEN Ylen oman ohjelmiston tulisi olla ilmaiseksi ihmisten saatavilla.. Joku toki voi alkaa saivaretelemaan, että Yle rahoitetaan tv-lupamaksuilla eikä valtion budjetista (kuten pitäisi), mutta käytännössä tv-maksu on veroluonteinen maksu ja Yle on julkisesti omistettu pulju. Miksi Yle ei voisi olla “koko kansan Open Source -tuottaja”, kuten Ossi Mäntylahti ehdottaa? Ja en puhu siis pelkästään Ylestä vaan kaikesta kulttuurista, joka on monistettavissa tietokoneella.

Mitä tuo käytännössä tarkoittaisi? Sitä, että jokainen kulttuuriprojekti, joka olisi täysin, tai lähes täysin julkisesti rahoitettu, olisi velvoitettu laittamaan se musiikki, video, kuvat tai muu vastaava tuotos nettiin kaikkien ihmisten saataville. Kun uusi Pasilan jakso tulee, niin torrent-tiedoston linkki Ylen sivuille ja sieltä parilla eri laadulla jakso ihmisten ladattavaksi. Sama koskisi kaikkia Ylen omaa tuotantoa, uutta ja vanhaa. Studio Julmahuvit myös kaikkien saataville ja Ylen Elävästä arkiston kaikki materiaali ladattavaksi. Yllättävän hyvin siellä taitaa ollakin, mutta pelkkä streamaus ei riitä.

Mutta Ylen lisäksi se tarkoittaisi aivan kaikkea, myös musiikkia ja kulttuuria. Kun Suomen ainoa(?) julkisesti tuettu jazzorkesteri Umo julkaisee uutta materiaalia, niin kaikki nettiin vaan jakoon. Kun taiteilija-apurahaa myönnetään mainioille muusikoille, kuten Kimmo Pohjoselle, niin kaikki apurahan aikana tuotettu taide on laitettava kansalaisten saataville. Jos se täysin tai lähes täysin julkisesti rahoitetaan, niin miksi ei? Jos Opetus- ja kulttuuriministeriö rahoittaa joitain projekteja kokonaan tai lähes kokonaan, niin rahoitus vain sillä ehdolla, että tuotokset tulevat koko kansan saataville.

Taiteilija-apurahojen kohdalla voitaisiin myös mahdollisesti keksiä jonkinlaisia kompromissiratkaisuja kuten sitä, että oikeudet muusikolle annettaisiin esimerkiksi 5-10 vuodeksi (apurahan aikana tehdystä materiaalista) ja ne vapautuisivat kaikkeen ei-kaupalliseen käyttöön tämän jälkeen. Kaupallisesa käytöstä taiteilijat voisivat päättää tämänkin jälkeen.

On myös huomattava, että jos kyseessä ei ole julksesti täysin tai lähes täysin rahoitettu projekti, kuten esimerkiksi varmaan Kimmo Pohjosen kaikki levyt eivät ole eivätkä UMOn, niin asia on huomattavasti monimutkaisempi. Monissa tapauksissa rahoitus on huomattavasti monimutkaisempi, mitä en toki kiistä. Kuitenkin tämä olisi ehdottomasti suunta, johon taiteilija-apurahoissa tulisi mielestäni pyrkiä eli, jos homma julkisesti maksetaan, niin tuotokset täytyy myös olla veronmaksajien käytettävissä. Se tulisi kuulua apurahojen ehtoihin.

Kaupalliset oikeudet toki säilyisivät tekijällä/kustantajalla, joten en minä en kiellä, etteikö Yle voisi edelleen myydä DVD-bokseja Pasilasta tai Umo edelleen myydä levyjään, kunhan ne olisivatkin netissä saatavilla . Jos ne kaupaksi käy, niin miksipä ei. Ja miksi eivät kävisi? Ollaanpa nyt rehellisiä, käytännössä on olemassa aika vähän musiikkia tai videoita, jota ei ilmaiseksi halutessaan saisi ja ihmiset, jotka niistä maksavat nyt, niin tekevät sen jo nykyäänkin hyvin pitkälti vapaaehtoisesti. Jos taas joku ei halua Pasilastaan maksaa DVD:llä tälläkään hetkellä,  niin asialle voi tehdä aika vähän. Miksei tehtäisi siis asioista helppoja ja laitettaisiin kaikki julkisesti kustannettu kulttuuri nettiin kaikkien kansalaisten saatavaksi?

P.S. Toki optimaalisinta olisi laittaa koskemaan ilmaisuus vain Suomen kansalaisia, mutta en ole varma onko nykyisen lainsäädännön mukaan mahdollista tehdä sellaista lisenssiä.

P.P.S. Pistetäänpä tännekin kommenttia selvennyksenä. Puhun jatkuvasti tuossa tekstissä täysin tai lähes täysin julkisesti tuotetusta kulttuurista. Jos kyseessä ei sellainen tapaus ole, niin noita ehdotuksiani ei pidä siihen soveltaa, enkä väitä tietäväni UMOn tai Kimmo Pohjosen tuotannon rahoitusmekanismeja, olivat vain esimerkkejä, jotka yöllä tulivat mieleeni julkisesti tuetuista kulttuurista. Yle on ehkä selkein esimerkki julkisesti rahoitetusta isosta kulttuurituottajasta, mutta on niitä projekteja muitakin.

Pointti on kuitenkin siinä, että jos puhutaan julkisesti maksetuista julkishyödykkeistä (kaikki digitaalisesti kopioitava taide on nykymaailmassa julkishyödykkeen kriteerit täyttävää), niin on vain typerää keinotekoisesti rajoittaa niiden saatavuutta, koska käytännössä jokaiselle Suomen kansalaiselle voitaisiin kopioida kaikki Pasilan jaksot käytännössä ilmaiseksi tai jonkun sinfoniaorkesterin live-esitykset Beethovenin parhaista. Totta on, että tekijänoikeudet tekevät asioista hankalia ja monimutkaisia, mutta tähänkin auttaisi huomattavasti tekijänoikeuksien lyhentäminen järkimittoihin.

Aiheetta sivuten muualla netissä:

Yle Blogit – Kysymys Ylen sisältöjen vapaasta lisensoinnista suomalaisten käyttöön

Ossi Mäntylahti – Tehdään Ylestä koko kansan Open Source -tuottaja

Yle Blogit – Creative Commons on digitaalisen ajan tekijänoikeusmekanismi

Kamera & kynä – Elokuvantekijöitä ei ole näkynyt

Kamera & kynä – Kulttuuri ja laivanrakennus eri asioita

Tekijänoikeuden suoja-aika on tolkuttoman ylipitkä

Tekijänoikeuden suoja-aika on tällä hetkellä Suomessa ja EU:ssa tekijän elinikä + 70 vuotta. Tämä tarkoittaa sitä, että riippuen teoksen luontihetkestä sekä kuolinhetkestä, niin tekijänoikeudella suojatun teoksen suoja-aika vaihtelee jostain 70 vuodesta aina jonnekin 130:een vuoteen ja jopa yli. Hatusta heitettynä väittäisin, että keskimäärin se on jotain hieman päälle sata vuotta. Lähioikeuksien suoja-aika aika on 50 vuotta ja se mitataan esitys-, tallentamis-, julkaisemis-, lähetys- tai valmistamisvuodesta.

Mikä on tekijänoikeuden perimmäinen tarkoitus? Olen alan kirjallisuutta ja tekijänoikeuksien historiaa selannut ja siellä yleensä mainitaan, että tekijänoikeuden määräaikaisella suojalla kannustetaan ihmisiä luovuuteen. Jos ihmiset voivat pyytää teoksestaan rahaa ilman, että kaikki voivat sen kopioida keinoilla ties millä, niin kannusteet luovuuteen ovat suuremmat ja täten myös teoksia tehdään enemmän tai niihin panostetaan enemmän. Eli se on niin kuin hyvä juttu kaikkien kannalta, ainakin siis teorian tasolla.

Tekijänoikeusteollisuus ja -järjestöt ovat usein huutelemassa siitä, että se on artisteille hyväksi, että suoja-ajat ovat pitkiä ja sen takia myös tällä hetkellä lobbaavat sen puolesta, että EU:ssa lähioikeuksien suoja nostettaisiin 70 vuoteen. Mitään todellisuuspohjaa tällä väitteellä ei oikeastaan ole ja se hyöty, joka pitkistä oikeuksista menee lähinnä tekijänoikeusteollisuudelle ja se siivu, joka menee artisteille, menee sellaisille artisteille, jotka ovat jo tienanneet teoksillaan valtavat mammonat. Hienoja taulukoita aiheesta voi lukea mm. Andrew Gowersin mainiosta tekijänoikeuksien kokonaisselvityksestä, joka on Britannian valtion tilaama riippumaton selvitys. Mm. sivulla 51 on hieno käppyrä, jossa aihetta käsitellään sekä sen jälkeen muutama muukin käppyrä. Koko aihetta käsittelevä osuus sivuilla 48-56. Yhteenvetona homma kiteytyy seuraavaan lainaukseen:

Economic evidence indicates that the length of protection for copyright works already far exceeds the incentives required to invest in new works.

Mitä haittaa sitten on pitkistä tekijänoikeuksista? Kirjastoilla ja arkistoilla on varmasti paljon sanottavaa aiheesta, mutta käytännössä se vaikeuttaa vanhojen teosten hyödyntämistä merkittävästi. Koko Europeana-projekti (ikäänkuin Euroopan digitaalinen kirjasto) on ajatuksen tasolla on aivan helkutin nerokas, mutta käytännössä vesittynyt ja raakile sen vuoksi, että pitkät suoja-ajat torpedoivat sen potentiaalin aika totaalisesti. Monet mediayhtiöt ja esim. Yle voisi myös kertoa, että kuinka paljon rahaa vanhojen teosten oikeuksien selvittämiseen menee. BBC:n osalta asiaa on arvioitukin ja koko 400000 tunnin arkistojen pelkkien oikeuksien selvittämiseen menisi 72 miljoona puntaa, ja tähän ei vielä kuulu siis niistä maksetut rojaltit, joita peritään myös aina sinne jonnekin yli 130 vuoden päähän teoksen julkaisusta, vähintään 70 vuoden päähän, jos taiteilija on kupsahtanut sillä sekunnilla, kun teos on valmistunut.

Myös vanhojen elokuvien kohtalo on tuhoutua lopullisesti sen vuoksi, että suoja-ajat eivät koskaan raukea. Ongelman laajuudesta kertoo seuraava lainaus eräästä nerokkaasta artikkelissa, jossa käsiteltiin elokuvahistorian säilyttämistä ja Star Warsia:

It has been estimated that 90% of all silent films, and 50% of all pre-1950 talkies have been lost forever.

Pitkä suoja-aika myös heikentää vanhojen teosten saatavuutta sekä nostaa niiden kuluttajahintoja, kts. esim. Gowersin selvitys. Pitkät suoja-ajat rajoittavat luovuutta, koska edes erittäin vanhoja teoksia ei voi hyödyntää uudelleen erinäisissä remiksauksissa laillisesti. Esimerkkinä voisi mainita, että erinäiset ilmaiset elokuvakerhot voisivat toimia huomattavasti paremmin, jos suoja-ajat eivät olisi naurettavan pitkiä. Kokemuksesta voin kyllä sanoa, ettei se uusien teosten oikeuksien metsästäminenkään ole kauhean helppoa, jos vaikka haluaisi jonkun leffan näyttää.

Summasummarum, pitkistä oikeuksista hyötyy A) tekijänoikeusteollisuus B) prosentti pari taiteilijoista, jotka ovat muutoinkin parhaassa asemassa taloudellisesti. Niistä taas koituu haittaa taiteilijoille (jotka haluaisivat hyödyntää vanhoja teoksia), kuluttajille ja kutakuinkin koko kansalaisyhteiskunnalle.

Mikä olisi sitten optimipituus? Siitä löytyy toki läjäpäin arvioita, mutta en ole yhtään arviota nähnyt, joka olisi yli 50 vuotta teoksen luonnista. Seuraava lainaus Gowersin selvityksestä sanoo, jotta:

Boldrin and Levine estimate that the optimal length of copyright is at most seven years. Posner and Landes, eminent legal economists in the field, argue that the extra incentives to create as a result of term extension are likely to be very small beyond a term of 25 years.

Jos halutaan pelata varman päälle, niin alkun sen tekijänoikeuden suoja-ajan voisi laskea vaikka jonnekin 30-40 vuoden tienoille teoksen luomisesta. Vaihtoehtoinen tapa olisi pitää se suht lyhyenä, tyyliin 10-15 vuotta, jonka voisi uusia sitten sen 2-3 kertaa, jos teokselleen tahtoo pidemmän tekijänoikeussuojan. Harmillisesti kansainväliset sopimukset tekijänoikeuksien suhteen ovat tämän asian suhteen varsinaista ripulia ja Bernin sopimus velvoittaa, että tekijänoikeuden täytyisi kestää 50 vuotta tekijän kuolemasta. Jos tuosta sopimuksesta ei haluta irtautua, mikä on monista syistä ymmärrettävä, niin ainut järkevä tie Suomelle, EU:lle ja koko maailmalle olisi alkaa ensin ajamaan sitä suoja-aikaa tuohon kuolema+50 vuotta ja samaan aikaan pyrkiä vaikuttamaan siihen, että noita sopimuksia rukattaisiin enemmän siihen suuntaan, mikä on sen tekijänoikeuden todellinen tarkoitus ja unohdettaisiin tyystin suurten mediajättien vaatimukset asian suhteen. Onhan se jo todistettukin asia, että tekijänoikeuspolitiikka on lähinnä lobbauksen tuloksia eikä politiikan ja lakien tekeminen ole aikoihin perustunut tutkittuun tietoon. Olisiko nyt jo korkea aika näyttää kuvaannollisesti persettä (miksei myös ehkä kirjaimellisestikin) lobbareille ja alkaa tekemään tekijänoikeuspolitiikkaa ihmisten eikä suuryritysten ehdoilla?

Tähän loppuun vielä se sitaatti siltä tyypiltä, joka Yhdysvaltain jossain senaatissa puhui vuonna keppi ja kilpi siitä, kuinka monopoli on paha ja se paha ei saa kestää päivääkään enempää kuin hyvän tuottamiseksi, eli luovuuden kannustimien aikaansaamikseksi, on tarpeellista.

P.S. Haastan tekijänoikeusjärjestöt ja taiteilijat esittämään perusteita sille, miksi tekijänoikeuksien täytyisi olla yli esittämäni 30-40 vuotta (tai 10-15 x 2-3).

Aiheesta muualla netissä:

Yle Blogit Pekka Gronow – Taiteilijat pidentäisivät äänitteiden tekijänoikeusaikaa

Lisää hyvitysmaksua ja piraatit kuriin

Eduskunnan sivistysvaliokunta on julkistanut kulttuuripoliittisen listan eduskunnan vahvistamiseksi, josta Helsingin sanomat uutisoi. Itse lista on pääpiirteissään itse asiassa hyvä, mutta ketäpä nyt kiinnostaisi positiiviset ja hyvät asiat blogikirjoituksissa. Tartun siis niihin negatiivisiin, jotka osuivat silmääni.

“Valiokunta kiinnittää tässä yhteydessä huomiota siihen, että ns. hyvitysmaksu koskee niitä laitteita, joita käytetään merkittävässä määrin yksityiseen kopiointiin. Sellaisia ovat mm. tyhjät cd- ja dvd-levyt, videotallentimet ja digisovittimet. Maksun ulkopuolella ovat navigaattorit, matkapuhelimet, tietokoneet ja kämmentietokoneet sekä pelikonsolit.

Päättäessään hyvitysmaksusta 16.12.2010 valtioneuvosto laajensi maksun piiriä myös ulkoisiin kiintolevyihin. Maksukertymän arvioidaan nousevan tämän johdosta kuluvana vuonna noin 20 prosenttia viime vuoteen verrattuna. Valiokunta kuitenkin katsoo, että hyvitysmaksujärjelmää tulee edelleenkin kehittää ja uudistaa niin, että se tukee taiteilijoiden toimeentuloa.”

Kuten jo aiemmin olen todennut, hyvitysmaksujärjestelmä on ongelmissa eikä se välttämättä toteuta enää edes lain kirjainta. Asiasta on viime aikoina kirjoitettu paljon eikä mielestäni laitekannan laajentaminen yhä marginaalisempiin kopiointilaitteisiin ole ratkaisu. Tokihan absoluuttisesti kopiointia tapahtuu enemmän kuin aiemmin, koska jokainen meistä omistaa lukuisia tehokkaita digitaalisia kopiokoneita tätä nykyä. On silti kyseenalaista, että voidaanko puhua “merkittävistä määristä”, jos alle kolmannes tai kymmenesosa käyttäjistä jotain laitetta kopiointiin käyttää. Todennäköisesti tänä vuonna kovalevyjen kehikkojen myynti nousee, koska sillä tavoin pystyy kiertämään ulkoisten kovalevyjen hyvitysmaksun. Jotta hyvitysmaksusta saataisiin reilu ja sellainen, ettei se vääristä kilpailua, niin se pitäisi samantien upottaa kaikkiin laitteisiin, jotka osaavat lukea tai toistaa eri medioita ja samantien myös kaikkiin apulaitteisiin, joita niiden kanssa käytetään (näytöt, kaiuttimet). Koko järjestelmä vaatii remonttia eikä ole mitään järkeä alkaa korjaamaan purkkaviritelmillä järjestelmää, joka ei sovellu 2010-luvun tietoyhteiskuntaan. Hyvitysmaksun maksajiksi joutuu yhä useammin ihminen, joka ei yksityistä kopiointia laitteellaan harrasta. On toki väärin, että taiteilijoiden teoksia kopioidaan ilman kompensaatiota, mutta onko oikein maksattaa se sillä enemmistöllä, joka ei laitteitaan yksityiseen kopiointiin käytä? Taiteilijoiden tukemiseen on muitakin vaihtoehtoja kuin hyvitysmaksu. Muistutettakoon myös, että Opetus- ja kulttuuriministeriö oli myös sitä mieltä syksyisessä selvityksessään, että maksua ei tulisi laajentaa uusiin laitteisiin.

“Valiokunta on useissa yhteyksissä kiinnittänyt huomiota luvattomaan sisältöjen tietoverkkolevitykseen eli piratismiin. Esimerkiksi Euroopan digitaalistrategiaa koskevassa lausunnossaan valiokunta totesi, että piratismi on digitaalisten sisämarkkinoiden eräänä suurimpana kehittymisen esteenä. Mikäli luvatonta levitystä ei saada merkittävästi vähennettyä, uhkaa tilanne näivettää eurooppalaisen sisällöntuotannon. Valiokunta pitää välttämättömänä tehostaa toimenpiteitä piratismin estämiseksi.

Tulee myös kehittää toimenpiteitä, jotta kulttuurin tuottajat ja käyttäjät kohtaavat laillisin keinoin. Näin estetään piratismia.”

Valiokunnan kannattaisi tältä osin perehtyä myös siihen, mitä EU:n komissio asiasta sanoo. EU:n digiagendassa ongelmiksi nähdään enimmäkseen muut asiat kuin piratismi eikä ole sattumaa, että USA:ssa digitaaliset markkinat toimivat paljon paremmin kuin Euroopassa. Euroopassa on hajanainen tekijänoikeuslainsäädäntö ja erittäin tiukasti organisoituneet etujärjestöt, jotka eivät halua luopua neuvotteluvallastaan, koska pelkäävät jäävänsä rahallisesti tappiolle. Seurauksena on se, että monet pienemmät firmat eivät jaksa edes yrittää digitaalisten kulttuuripalveluiden lanseeraamista Euroopassa, koska neuvotteleminen kaikkien maiden kanssa erikseen vie aikaa ja rahaa. Nokian edustaja sanoi, että Comes with Music -palvelussa kesti 2-6kk neuvotella maakohtaiset sopimukset palvelulle. Per maa. Laskekaa siitä, kuinka monta bisnesneuvottelijan työtuntia Euroopean laajuisen lanseeraamiseen menee. Nokialla tähän on varaa, monilla muilla ei.

Mistä päästäänkin piratismin torjumiseen. EU:n digistrategiassa sanotaan, että “Laaja ja houkutteleva laillinen verkkotarjonta olisi myös tehokas vastaus piratismiin“. Tähän tulisi tähdätä. Piratismin torjumisessa toimivat palvelut ovat kriittisessä roolissa ja ruotsalaisten nerokas keksintö Spotify on tästä hyvä esimerkki. Itseäni myös kiinnostaisi tietää, että millaisia toimenpiteitä valiokunta on pohtinyt piratismin kitkemiseksi. Muualla maailmassa ollaan koitetty jo nettiyhteyksien pätkimistä sekä piraattien haastamista oikeuteen. Nykyaikana, kun koko nuori sukupolvi on enemmän tai vähemmän piraatteja, tehokas piratismin torjunta vaatii sitä, että luovumme yksityisyyden suojasta Internetissä tai annamme tekijänoikeusyhtiöille virkavallan valtuudet. Itse en pidä kumpaakaan toivottavana kehityksenä. Ilmoitusmenettelyjärjestelmän me saimme jo, sen tehokkuudesta emme vielä tiedä. Mitä muuta halutaan? “Toimenpiteiden tehostaminen piratismia vastaan” on turhaa sänähelinää, jos ei kerrota mitä sillä tarkoitetaan.  Tehokkaita ja oikeudenmukaisia keinoja, kun ei tunnu olevan, ellei ilmoitusmenettelyjärjestelmä sellaiseksi osoittaudu. Itse en ole valmis luovuttamaan kansalaisoikeuksiani tekijänoikeuksien vastaisessa taistelussa. Toivon, että ei ole moni muukaan.

Lähtölaukaus tekijänoikeuskeskusteluun

Disclaimer: Tämän piti olla vähän niin kuin lähtölaukausblogilleni ja teksti on muokattu eräästä ylipitkästä foorumiviestistä jotensakin kansantajuttavaan muotoon.

Mikä on tekijänoikeusjärjestelmän tarkoitus? Liian harva kysyy tätä itseltään tai lainsäätäjiltä, kun asiaan tehdään muutoksia. Kun tekijänoikeutta käsittelevää kirjallisuutta lukee, niin sieltä nousee tärkeimmäksi luovuuden edistäminen. Se on ydin, joka löytyy ainakin kaikista lukemistani tekijänoikeuden perusteluista. Ja tämä tehdään takaamalla tekijän taloudelliset ja moraaliset oikeudet. Ajan myötä järjestelmä on muuttunut aika paljon monimutkaisemmaksi, mitä se alkuun on ollut, jonka takia Suomenkin tekijänoikeusjärjestelmä on aika monimutkainen. Poikkeuksien olemassaolo korostaa tekijänoikeuden utilitaristista puolta, jonka tarkoituksena on ollut nähdä yhteiskunnan kokonaishyöty eikä vain tekijöiden. Tiettyjä poikkeuksia asettamalla on yhteiskunnan suurempi hyöty on asetettu taiteilijan yksinoikeuden edelle. Jo taannoin Lordi Macaulay lausui kuuluisassa puheessaan tekijänoikeuksista vuonna 1841, jotta “On hyvä että tekijöitä palkitaan, ja keinoista vähiten epäluonnollinen on monopoli. Silti monopoli on pahaksi. Hyvän vuoksi meidän on taivuttava pahaan; mutta paha ei saa pysyä päivääkään pidempään kuin hyvän päämäärän tavoittaminen vaatii“.

Eurooppa ja anglo-saksinen tekijänoikeuskehitys on kulkenut hieman eri polkuja. Anglo-saksisessa korostuu enemmän lockelainen “jokaisella on oikeus työnsä hedelmiin” eli luonnonoikeuksilla perustelu, vaikka Locke itse ei ole ottanut mitään kantaa tekijänoikeuksiin. Euroopassa taas on korostettu tekijän persoonan suojaa enemmän. Yhteiskunnan hyötyä muistettiin korostaa vielä ammoisina aikoina, mutta sen painoarvo katosi jossain vaiheessa. Missään vaiheessa sen sijaan tekijänoikeusjärjestelmällä ei ole yritetty siihen, että tekijöillä olisi absoluuttinen valta tuotoksiinsa tai pyritty siihen, että tekijän saamat tulot maksimoituisivat. Tosin rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että tuohon tekijän tulojen maksimointiin on tekijänoikeusteollisuuden kehittymisen myötä yritetty jatkuvasti pyrkiä viimeisen sadan vuoden kuluessa. Tai no, siinä vaiheessa ei enää kyllä ole ollut tekijän tuotoista vaan niiden tuotoista, jotka on onnistuneet noita tekijänoikeuksia itselleen haalimaan tai niistä muutoin hyötyivät.

Tekijänoikeusjärjestelmää verrataan usein omistusoikeusjärjestelmään, mikä on mielestäni virheellistä. Ajattelu kumpuaa todennäköisesti luonnonoikeusajattelusta. Kuitenkaan kKoskaan kautta tekijänoikeusjärjestelmän historian tekijänoikeuksille ei ole myönnetty samoja oikeuksia kuin fyysisille asioille. Tälle on hyvä ja looginen syy, sillä immateriaaliset asiat eivät ole ehtyvistä luonnonvaroista, niille ei ole suotavaa antaa omistusoikeuden kaltaista suojaa. Tekijänoikeus on määräaikainen ja rajoitettu monessa mielessä, joten tekijällä ei ole koskaan loputonta tai rajatonta valtaa tuottamaansa immateriaaliseen asiaan. Silti monet vanhvoja tekijänoikeuksia ajavat tahot vertaavat tekijänoikeustuotteita fyysisten tuotteiden omistusoikeuksiin, vaikka koskaan tekijänoikeudet eivät ole olleet analogisia omistusoikeuksiin. Tekijänoikeuksilla myönnetään väliaikainen monopoli teokseen, jonka kestoa ja ehtoja on rajoitettu. Tämä, jotta luovalle työlle on kannustimet. Luovuuden kannustimet, siinä on syy tekijänoikeusjärjestelmän olemassaololle.

Tämä teksti toimikoon lähtölaukauksena kirjoitussarjalleni, jossa käsitellään tekijänoikeuksien eri puolia eri näkökulmista. Jatkoa seuraa, toivottavasti paremmin jäsenneltynä.