Kuulumisia DJ-lisenssien tilanteesta

Mua pyydettiin kirjoittamaan jonkinlaista raporttia siitä, että mitä Teoston tapaamisessa tapahtui ja missä mennään Gramexin suhteen. No käydäänpä läpi. Jos ei tiedä mitä on tapahtunut, niin on hyvä käydä läpi DJ Orionin mainut koonti tähän asti tapahtuneesta. Noiden lisäksi A-studio: Streamissä oli vierailulla Effin tyyppi, Juuso Koponen aka DJ Mekaanikko sekä Muusikkojen liiton PJ ja Gramexin hallituksen jäsen Ahti Vänttinen. Ihan kiva keskustelu oli, vaikka jäi vähän pintapuoliseksi. TV on kyllä paska formaatti yhteiskunnalliseen keskusteluun, kun aika aina loppuu, mutta harmillisesti se vaikutukseltaan suurin.

Kävimme tosiaan sekalaisella seurakunnalla 8.5. Teoston juttusilla. Meitä oli hieman päälle kymmenen DJ:tä ja muutama Teoston edustaja. Äänessä Teostolta oli lähinnä Jani Jalonen, joka toimii Teoston musiikkiratkaisut-yksikön johtajana. Aluksi käytiin vähän lakiasiaa läpi ja sitten alettiin vääntämään. Hyvin pian kävi ilmi, että Teostolla on halua saada formaatit tasavertaiseen asemaan, MUTTA pitkät neuvottelut Maran kanssa on juuri tänä keväänä saatu päätöksen, joten DJ-lisenssien maksujen siirtäminen ravintoloille ei tule kysymykseen, koska neuvottelupakettia ei haluta avata heti uudelleen.

Keskustelu oli hyvin rönsyilevää ja välillä puhuttiin siitä, miten muusikot tilittää keikkakorvauksia eteenpäin. Hieman parempaa puheenjohtajuutta oisin kaivannut palaveriin, niin ei olisi mennyt niin paljon aikaa asiaankuulumattomiin juttuihin ja ihmiset olisi saaneet paremmin puheenvuoroja eikä olisi ollut sellaista päälle huutelua, en arvosta sellaista. Jossain välissä todettiin, että jos formaatit halutaan samaan asemaan, niin DJ-lisenssit täytyy poistaa kokonaan tai sitten myös vinyyleille ja cd-levyillekin täytyy saada lisenssit. Se olisi ainakin selkein tapa saada formaatit samalle viivalle. Jossain välissä sitten joku tulkitsi asian niin, että Teosto olisi ehdottanut lisenssimaksuja cd- ja vinyylilevyille, mutta minä käsitin sen olevan jonkinlainen väärinymmärrys, koska itse en sellaista ehdotusta Teostolta kuullut ja he sen jälkikäteen myös kiistivät.

Teostolla ei ollut esittää oikein mitään järkevää mallia ainakaan vielä, millä homma ratkaistaisiin. Vaikuttaa siis siltä, että tahtoa muutokselle olisi, mutta kädet on sidottu, koska Maran kanssa ei voida neuvotella. Jotain keikkakohtaisia lisenssejä ja muita heiteltiin ilmaan, mutta ei sellaiset kyllä ratkaise ongelmia.

Teosto toi esiin myös sen, että heidän täytyy kohdella asiakkaitaan samalla tavoin eli DJ:t eivät voi saada erityisoikeuksia lisenssien suhteen tai muuten ne täytyisi antaa myös partureille, takseille etc. Toisaalta en ihan täysin ymmärtänyt, että olisiko se sitten isokin ongelma? Digitaalisuus on tätä päivää ja nykykäytäntö aiheuttaa sen, että käteviä digimuodossa olevia kappaleita eivät voi yritykset käyttää, niin onhan se nyt oikeasti ongelma muuallakin kuin DJ:llä. Eikö ratkaisu voisi siis olla poistaa kopiointilisenssit kaikilta toimijoilta ja vaikka sillä verukkeella sitten nostaa esityskorvauksia ensi kierroksella, jos on sovittu, että ne sisältää oikeuden käyttää kopioita? Typerä se on pakottaa yritykset käyttämään Radio Novaa, kun olisi niin helppoa antaa heidän käyttää sitä iPodiaan taustamusiikkisoittimena. Se, että helpoin ratkaisu on antaa vain radion soida, ei edistä musiikin monimuotoisuutta.

Hyvä puoli oli kuitenkin se, että Teosto ei kannata ratsioiden tekemistä ja toivon mukaan ei tulevaisuudessakaan. DJ-porukalta saatavat lisenssimaksut on niin pieniä rahavirtoja järjestöjen kassassa, että PR-tappio on niin monta kertaa suurempi, mitä saatava hyöty ratsatuista DJ:stä, että hommassa ei ole järkeä. Sen tuntuisi tajunneen molemmat järjestöt ja oli mukavaa olla mukana heidän herättämisessään asian suhteen.

Gramexia en käynyt henkilökohtaisesti tapaamassa, koska aikataulut ei oikein taipuneet ja onhan tuo Helsingissä ramppaaminen opiskelijahinnoillakin aika kallista lystiä täältä Jyväskylästä asti. Alex Nieminen ja Suomalaisen diskokulttuurin edistämis- ja edunvalvontayhdistys RY ovat käyneet Gramexilla juttusilla. Alex Niemisen kertoman perusteella ymmärsin, että Gramexilla olisi haluja siirtää maksut ravintoloille, koska se olisi paljon selkeämpää ja helpompaa kaikin puolin. Se ei asettaisi formaatteja samanarvoiseen asemaan, jos edelleen ravintolat voisivat olla maksamatta lisenssejä, jos soittavat cd- tai vinyylilevyjä, mutta nykyaikana sellaiset ravintolat ovat varmaan niin pieni vähemmistö, että asia tuskin on kauhean suuri ongelma.

Hyvänä puolena tuossa olisi myös se, että pubit ja muut ravintolat, joissa soi taustamusa, voisivat paljon vahvemmin kehittää omaa musiikkiprofiiliaan,  kun ei tarvitsisi olla CD:n tai ostetun soittorasiapalvelun varassa. Tietokone ja sinne laillisesti hankittuja biisejä parit läjät ja avot. Taustamusiikkipalvelut saattaisivat vähentyä tuon seurauksena, jos olisi mahdollista tehdä taustamusiikit ihan tavallisella tietsikalla ja mp3-kirjastolla, mutta en kyllä kauheasti jäisi suremaan tätä asiaa. Nuo taustamusiikkipalvelut on mielestäni ollut lähinnä vastaus tähän hankalaan tilanteeseen, jossa musiikkia ei saa digitalisoida mitenkään helposti, joten ne ovat tarjonneet pakettia, joka sisältää sekä biisit että lakitekniset sopparit sekä simppelin (ja yleensä huonon) softan.

Hyvin vaikea sanoa, että millaista kompromissiehdotusta Teostolta on tulossa, mutta mielelläni kuulisin kyllä miten asian valmistelu etenee, jotta sitä voisi kommentoida. Voi olla, että kompromissi tulee olemaan sellainen, että se korjaa nykyistä lisenssijärjestelmää jonkin verran, mutta ei poista sen perustavanlaatuisia ongelmia tai sitä moraalista ongelmaa siinä, että miksi digiostoja tai digitoituja biisejä kohdellaan eri tavoin. Omasta mielestäni järjestelmän täytyy täyttää seuraavat ehdot:

1. Teknologianeutraali, digitaaliset tiedostot ja fyysiset äänitteet samalle viivalle.
2. Mahdollistaa DJ:n tai ravintolan/yrityksen äänitekokoelman hyödyntämisen myös digitaalisina tiedostoina (format shifting).
3. On yhtä reilu sekä viisi, sata tai kaksi sataa keikkaa vuodessa tekeville DJ:lle. Nykyinen järjestelmä suosii paljon rahakeikkaa tekeviä eikä ole pitkällä tähtäimellä kestävää, että vähän tuloja saavat DJ:t laitetaan suhteellisesti heikompaan asemaan lisenssien edessä, koska se nostaa kynnystä tulla alalle.

Aikalailla kaikki nämä ongelmat ratkeaisivat, jos järjestöt alkaisivat tarjoamaan yhtä täyspakettia yrityksille, joka sisältää oikeuden käyttää laillisesta lähteestä ostettuja kappaleita tai sitten laillisesta lähteestä kopioituja kappaleita. Periaate, että kerran maksettua biisiä voi käyttää vain yhdessä paikkaa samaan, olisi tekijöiden kannalta optimaalinen, mutta käytännössä tuota on toki hankala valvoa. Ehkä simppelimpää olisi tarjota pakettia, joka vaatii vain laillisesta lähteestä tehtyä kopiointia ja luottaa siihen, että ihmiset tukevat artisteja ostamalla ne biisit jotain kautta aitona.

Sellaista. Jos jollakulla on eri näkemyksiä kokouksesta tai haluaa raportoida omia Gramex-visiittejään tänne, niin olisi mainiota. Keskustelu jatkunee ja jos kerkeän nähdä Gramexin edustajaa itse jossain välissä, niin raportoin myös siitä tänne.

Kesäterveisin,

DJ Syfilis aka DJ Junkieman

P.S. Kunhan tämä asia on käsitelty, niin seuraavaksi on varmaan aika puhua niiden maksujen tilittämisestä oikeille artisteille sekä niiden tilitysten avoimuudesta. Sinänsä hupaisaa on, että DJ:t ovat niinkin kiinnostuneita ajamaan artistien asiaa noiden tilitysten suhteen, vaikka artistien itse pitäisi olla se taho, joka innokkaiten muutosta hakee.

Näin halpaa on kappaleiden lisensoiminen DJ-käyttöön!

DJ-lisensseistä keskusteleminen on lähtenyt sitten kunnolla vauhtiin ja eri medioissa on uutisoitu asiaa, viimeisimpänä varmaan City-lehden sivuilla. Bassomediaan kirjoittava Ruut Luukkonen aloitti jopa jonkinlaisen blogin aiheesta. Tapaus on saanut myös liikunta-alan ihmiset blogosfäärin, koska samoja lisenssiongelmia on heilläkin. Jos joku ei ole vielä aiheeseen perehtynyt, niin nyt kannattaa lukea aikaisemmat tekstini asiasta, löytyvät tästä ja tästä.

Tässä tekstissä teen esimerkin vuoksi hieman mallilaskelmia siitä, että mitä eri albumien lisensointi DJ-käyttöön maksaa. Koska on kyse kokonaisista levyistä, niin olen valinnut sellaisia levyjä, joilta ei löydy vain sitä yhtä hittiä vaan useita hittejä ja täten perusteltuja hankintoja CD-levyinä. Ja ovat myös sellaisia levyjä, että niiden lisensoiminen pysyvästi on järkevää, jottei joudu maksamaan niistä joka vuosi Gramexille. (SELVENNYS: Eli Gramexille maksat joko vuosilisenssiä, joka täytyy maksaa kaikista lisenssin alaisista biiseistä joka vuosi, tai sitten voit hankkia samat oikeudet kuin cd- ja vinyylilevyillä maksamalla kertakorvauksen eli ns. ikilisenssin) Tai ainakin teoriassa niiden lisensoiminen pysyvästi on järkevää. Tästä huvista Teoston halvimalla lisenssillä joutuu maksamaan 13,05 senttiä per raita. Gramexin kohdalla ikilisenssi kappaleelle maksaa 1,09 euroa. Kummatkaan eivät sisällä arvolisäveroa. Gramexin hinnat kappaleen ikilisenssille ovat “vain” 8,35 kertaa niin paljon kuin Teoston kallein mahdollinen ikilisenssi. Joku voisi ihmetellä, että onko levyillä esiintyvien muusikoiden ja tuottajien panos niin suuri verrattuna säveltäjiin, sanoittajiin ja kustantajiin, mutta ei lähetä siihen. Mennään siis asiaan.

Laskuissa on em. hintojen lisäksi käytetty Spotifyn digibiisikaupan (7digital) hintoja riippuen levyn kappalemäärästä. Spotifyssä kappaleet maksavat 1€, kun ostaa 10 biisiä kerralla ja 0,6€/kpl, kun ostaa 100 biisiä ja laskuissa käytetty lähimmäksi sopivaa biisibundlepakettia (0,87, 0,75 tai 0,6). Uusien levyjen hinnat on katsottu Play.comista, koska sekin on kivasti alviton (ja EU/Suomi voisi itse asiassa tehdä asialle jotain, veroparatiisit vääristää kilpailua). Playn hinnat sisältävät myös postituksen. Levyt on valittu etukäteen ennen kuin niiden hintoja on katseltu, joten ei ollut tarkoitus valita erityisen halpoja tai kallita levyjä. Esimerkeissä puhun cd-levyistä, mutta samat säännöt pätevät cd-levyihin ja vinyyleihin sekä niiden soittamisessa, että digitoinnissa. CD- ja vinyylilevyjä saa siis käyttää DJ-toiminnassa lisensoimatta niitä, mutta jos muutat ne mp3-tiedostoiksi tai ostat digibiisikaupoista tai kopioit kavereilta, niin tarvitset lisenssin. Oikeudet laskuvirheisiin pidätetään.

Esimerkki 1: Madonna – The Immaculate Collection (17 kappaletta)

Madonnan klassinen kokoelma sisältää kutakuinkin lähes kaikki DJ:lle olennaiset kappaleet Madonnan vanhasta tuotannosta. Kappaleita on 17 ja jos DJ tekee keikkaa paikoissa, joissa soitetaan vanhempaa musiikkia, niin pitkällä tähtäimellä lähes jokaisen biisin hankkiminen on melko perusteltua. Mutta mitä tämä maksaa? Play.comissa levy oli naurettavat 4 euroa, joten eroista tulee suuret eri soitto- ja hankintatapojen välillä. Tässä eri mallien kulut eriteltynä sekä loppusumma DJ:lle ikuiseen käyttöön:

*Osta cd:nä, soita cd:ltä: (Hankintakulut 4, Teosto 0, Gramex 0) maksat yhteensä 4€
*Osta cd:nä, soita diginä (Hankitakulut 4, Teosto 2,22, Gramex 18,53) maksat yhteensä 24,75€
*Osta diginä, soita diginä (Hankintakulut 14,79, Teosto 2,22, Gramex 18,53) maksat yhteensä 35,54€
*Kopioi, soita diginä (Hankintakulut 0, Teosto 2,22, Gramex 18,53) maksat yhteensä 20,75€

Eroa on. Jos aiot soittaa diginä, niin suositeltavaa on näköjään kopioda levy joltain kaverilta. Koska tämä levy löytyy joka toiselta DJ:ltä, niin kopioiminen tuskin on erityisen hankalaakaan. Tai sitten pysytään CD-levyjen soittamisessa.

Esimerkki 2: Michael Jackson – Number Ones (18 kappaletta)

Jos Jacksonin sooloalbumeita ei löydy, niin tämä varmaan perusteltu ostos ja sisältää DJ:lle olennaiset biisit eikä noista montaa voi pudottaa, vaikka kuinka tahtoisi. Hienoa ja ajatonta tanssimusaa. Ja kustantaa näin:

*Osta cd:nä, soita cd:ltä (Hankkimiskulut: 7 Teosto: 0 Gramex: 0) maksat yhteensä 7€
*Osta cd:nä, soita diginä (Hankkimiskulut: 7 Teosto: 2,35 Gramex: 19,62) maksat yhteensä 28,97€
*Osta diginä, soita diginä (Hankkimiskulut: 15,66 Teosto: 2,35 Gramex: 19,62) maksat yhteensä 37,63
Kopioi, soita diginä (Hankkimiskulut: 0 Teosto: 2,35 Gramex: 19,62) maksat yhteensä 21,97€

Soita CD:ltä, mutta jos soitat diginä, niin kopioi. Tähän hinnoittelupolitiikka tuntuisi kannustavan.

Esimerkki 3: The Clash – The Essential (41 kappaletta)

*Osta cd:nä, soita cd:ltä (Hankintakulut 9, Teosto 0, Gramex 0) maksat yhteensä 9€
*Osta cd:nä, soita diginä (Hankitakulut 9 Teosto 5,35, Gramex 44,69) maksat yhteensä 59,04€
*Osta diginä, soita diginä (Hankintakulut 30,75, Teosto 5,35, Gramex 44,69) maksat yhteensä 80,79€
*Kopioi, soita diginä (Hankintakulut 0, Teosto 5,35, Gramex 44,69) maksat yhteensä 50,04€

Otetaan nyt hinnat eka. Kyseessä on Clashin tuplakokoelma ja joku voi tietenkin kysyä, että kuka DJ tuollaista orkesteria soittaa. No, esimerkiksi minä ja tuo levy löytyy vakiopaikkani levyhyllystä ja siellä myös bändiä toivotaan melko usein. Kappaleita on huimat 41 ja olen varmaan soittanut lähes jokaisen joskus DJ-urani aikana. Clash on yksi hienoimmista rock-bändeistä, jolta löytyy paljon hyviä bilerallejakin. Jos ostaa CD:n ja lisensoi sen ikuisesti, niin joutuu pulittamaan 59 euroa ja rapiat, eli noin 50 euroa enemmän, mitä levyä voisi soittaa täysin laillisesti maailman tappiin saakka CD:ltä. Eroa voisi kutsua merkittäväksi. Tässä eroa on jo niin merkittävä, että CD:ltä soittaminen tuntuisi olevan ainut tolkullinen vaihtoehto, koska onhan se niin kamala asia, jos ne ykköset ja nollat tulevat tietokoneelta CD:n sijaan, että siitä voi hyvin pyytä 50 euroa lisäkorvausta.

Esimerkki 4: Ramones – Loud, Fast, Ramones (30 kappaletta)


*Osta cd:nä, soita cd:ltä (Hankkimiskulut 11,5, Teosto 0, Gramex 0) maksat yhteensä 11,5€
*Osta cd:nä, soita diginä (Hankkimiskulut 11,5, Teosto 3,92, Gramex 32,7) maksat yhteensä 48,12€
*Osta diginä, soita diginä (Hankkimiskulut 18, Teosto 3,92, Gramex 32,7) maksat yhteensä 54,62€
*Kopioi, soita diginä (Hankkimiskulut 0, Teosto 3,92, Gramex 32,7) maksat yhteensä 36,62€

Ramonesilla on myös paljon kovia biisejä ja niistäkin on tullut soitettua erittäin moni ja itseään kunnioittavassa rokkipaikassa ihan perusteltuakin soittaa vaikka koko levy läpi. CD:ltä näköjään kannattaa tämäkin.
Esimerkki 5: Lady Gaga – The Fame Monster – Deluxe Version (24 kappaletta)


*Osta cd:nä, soita cd:ltä (Hankkimiskulut 7, Teosto 0, Gramex 0,) maksat yhteensä 7€
*Osta cd:nä, soita diginä (Hankkimiskulut 7, Teosto 3,13, Gramex 26,16) maksat yhteensä 36,29€
*Osta diginä, soita diginä (Hankkimiskulut 20,88, Teosto 3,13, 26,16) maksat yhteensä 50,17€
*Kopioi, soita diginä (Hankkimiskulut 0, 3,13, 26,16) maksat yhteensä 29,29€

Jotta ei keskitytä vain vanhaan musiikkiin, niin otetaan vähän uudempaakin. Lady Gaga on ollut melkoinen ilmiö viime vuosina ja erittäin toivottu edelleen. Jopa omassa vakipaikassani, vaikka siellä ei sitä edes soiteta. Tämä sisältää sekä The Fame, että The Fame Monster teokset, jos nyt oikein käsitin. Monta tanssibiisiä, jotka toimii edelleen eivätkä ole erityisen vanhoja ja varmasti tulevat elämään vielä seuraavat kymmenen vuotta tanssilattioilla enemmän tai vähemmän. CD:ltä kannattaa soittaa tai sitten kopioida.


Boonusesimerkki 1: Jesu – Heartache (2 kappaletta)


*Osta cd:nä, soita cd:ltä (Hankkimiskulut 10,8, Teosto 0 Gramex 0) maksat yhteensä 10,8€
*Osta cd:nä, soita diginä (Hankkimiskulut 10,8, Teosto 0,26, Gramex 2,18) maksat yhteensä 13,24
*Osta diginä, soita diginä: ei onnistu, tai en ainakaan löytänyt diginä
*Kopioi, soita diginä (Hankkimiskulut 0, Teosto 0,26, Gramex 2,18) maksat yhteensä 2,44€

Tässä välissä varmaan joku ihmettelee, että miten hiton esimerkkejä se Tero nyt oikein kaivaa. No, ei varmasti ole kauhean yleisesti soitettu orkesteri, mutta olen soittanut Jesun Heartache-kappaleen pari kertaa Suomen parhaassa keikkapaikassa Tanssisali Lutakossa, kun olen ollut soittamassa ns. taustamusiikkia. Harvoja esimerkkejä, joissa CD:ltä soittaminen onkin yllättäen kalliimpaa. Mites tässä nyt näin kävi?
Boonusesimerkki 2: Nasum – Grind Finale (152 kappaletta)


Osta cd:nä, soita cd:ltä (Hankkimiskulut 10,7€, Teosto 0, Gramex 0) maksat yhteensä 10,7€
*Osta cd:nä, soita diginä (Hankkimiskulut 10,7€, Teosto 19,84€, Gramex 165,68) maksat yhteensä vain 196,22€
*Osta diginä, soita diginä (Hankkimiskulut 91,2, Teosto 19,84, Gramex 165,68) maksat yhteensä vain 276,72€
*Kopioi, soita diginä (Hankkimiskulut 0, Teosto 19,84, Gramex 165,68) maksat yhteensä vain 185,52€

Ääriesimerkki on ääriesimerkki. Edesmenneen Mieszko Talarczykin kynästä lähti lyhyitä ja tiukkoja kappaleita. Kesällä yhtyeen voi nähdä Ilosaaressa muistokiertueella, mutta Mieszkon tilalla nähdään kotimainen Keijo Niinimaa Rotten Sound -yhtyeestä. Tämä miehen kuoleman jälkeen julkaistu kokoelmalevy sisältää huimat 152 kappaletta ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, niin olen tältäkin levyltä soittanut muutaman kappaleen DJ-urani aikana. Eräältä toiselta Nasumin levyltä on tullut soitettua myös yökerhossa kappale eräässä kontekstissa, älkää kysykö. Levyn digitoiminen tekijänoikeusjärjestöille maksaisi huimat 185,52 euroa, josta Gramex haluaisi 165,68€ ja Teosto maltillisemmat 19,84€. Jos joku ihmettelee typerää esimerkkiä, niin voin kysyä, että oletteko koskaan soittaneet grindcorea, vaikka sitten taustamusana? Tai hardcore-punkkia. Kun kappaleet ovat monesti alle minuutin pituisia ja lyhimmillään alle puoliminuuttisia, niin käytännössä CD-levyiltä soittaminen on hankalaa, ellei jopa mahdotonta. Tai vaatii melkoista urheilua. Digitointi helpottaa.

Yhteenveto

Jos ostat kaikki (paitsi boonusesimerkit) CD:nä, soitat niitä täysin laillisesti alta viiden kympin niin kauan kuin haluat. Jos haluat soittaa diginä näitä ikuisesti, niin halvinta olisi kopioida, mutta maksat silti yli kolme kertaa niin paljon kuin CD:ltä soittaessa. Jos haluat olla rehellinen ja ostaa joko diginä tai CD:nä ja soittaa digitaalisesti, niin puhutaankin sitten jo yli 200 euroa summista vain viidestä levystä. Digisoiton lisenssien summat muodostuvat lähinnä Gramex-maksuista, jos haluaa hoitaa homman kerralla pois alta eikä maksaa joka vuosi. Kun näitä lukuja katsoo, niin ei ole ehkä ihan täysin odottamatonta, että Internetissä liikkuu hupaisia kuvia Gramexin politiikasta, joista eräs alla.

Kenelle vuosilisenssit soveltuvat?

Entä ne vuosilisenssit, joita joutuu maksamaan Gramexille joka vuosi eikä biisikerrallaan? Halvimmat lisenssit ovat 208 euroa Gramexille + 104€&alv Teostolle eli jotain 320 euroa ja rapiat. Sisältää käytännössä ekan vuoden jälkeen 900 kappaletta, koska Teostolle ei tarvitse maksaa joka vuosi samoista biiseistä, mutta joka vuosi varmaan tulee sen verran uusia biisejä, että tuo halvin lisenssi on ihan järkevä ottaa.

Kenelle ne soveltuu? Paljon keikkailevalle yökerho-DJ:lle, joka soittaa tyyliin 1-3 erilaisessa paikassa, joissa on suhteellisen suppea biisitarjonta. Jos tienaa jotain yli 1500 euroa kuussa, niin lisenssien hinnat eivät ole niin suuret, vaikka niitä ei oikeutettuina pitäisikään. Harmi vain, että tämä ryhmä on vähemmistössä.

Kenelle vuosilisenssit eivät sovellu?

Vähän keikkailevalle DJ:lle. Esimerkiksi eräs kollega tekee ehkä 1-2 keikkaa kuussa ja nuo lisenssit olisivat 1½ kuukauden palkka. Eikä niitä saisi edes verovähennyksiin, koska tulonhankkimisvähennyksen omavastuu on suurempi kuin 300 euroa, jos olen oikein käsittänyt.

DJ:lle, joiden lähes jokainen keikka on erilainen tai soittaa tyylilajeja, joissa kappeleita tarvitsee paljon. Tällöin ei ole mahdotonta rikkoa tuota 3000 biisin rajaa, jolloin lisenssien summat ovat jo 700 euroa kuussa. Tulot eivät kuitenkaan välttämättä enempää kuin sillä Onnelan DJ:llä, joka soittaa 20 keikkaa kuussa siinä samassa paikassa. Todennäköisesti jopa vähemmän. Itselläkin on ollut idea tapahtumasarjasta, jossa soittaisin läpi 1000 kappaletta 1000:lta artistilta eri iltoina, koska olen moisen soittolistankin tehnyt. Biisirajallisten lisenssien aikakaudella ei kannata.

Ja kenelle nuo eivät varsinkaan sovellu, on tapahtumajärjestäjät eli erilaisia klubitapahtumia järjestävät DJ:t. Olen pyörittänyt joskus klubitapahtumaa kavereiden kanssa, jossa oli kuusi DJ:tä. Jos kaikki olisivat soittaneet omilta koneilta lisenssien kanssa, niin se olisi tehnyt sen 1800 euroa vuodessa pelkästään lisensseihin. Hädintuskin koko homman liikevaihto oli yli tuon, saati sitten voitot. Voitoilla buukkasimme erilaisia artisteja soittamaan klubeillemme livenä kuten Villa Nah, Eerojohannes, Jaakko Eino Kalevi ja Michael Cassette.

Lisenssit eivät myöskään ole kovin reiluja sellaisia DJ:tä kohtaan, jotka ovat ostaneet tuhansia cd- ja vinyylilevyjä, joita haluaisivat soittaa nyt digitaalisesti. Koko katalooginen lisensoiminen maksaa tähtitieteellisiä summia. Levyllä on keskimäärin jotain 12-13 biisiä, niin tuhannen levyn kokoelmasta tulee jo 12000-13000 kappaletta. Tuhannen levyn kokoelma ei ole mikään harvinaisuus DJ:iden keskuudessa: tunnen kymmeniä DJ:tä, joilla on yli tuhat levyä. Eli olisipa osannut ennustaa tulevaisuutta ja olisi vaikka mielummin juonut rahansa kuin tuhlannut ne levyihin, jotka eivät ole yhteensopivia enää nykyajan kanssa. Vinyyli-intoilijat tuskin formaatistaan ikinä luopuvat ja iso hattu toki heille, mutta itselle se musiikki on aina ollut tärkeintä, formaatti vain työväline.

Säännöt tehty pienelle vähemmistölle sopiviksi

On syytä muistaa, että nämä +1500 euroa tienaavat DJ:t ovat pieni vähemmistö koko kentällä. Merkittävä osa DJ:stä tekee hommia “rakkaudesta lajiin”, niin kuin on tapana sanoa, eivätkä tee hommia elannokseen. Osa keikkailee todella vähän ja saa siitä korvauksen. Osa keikkailee vähän, mutta ilman korvausta tai korkeintaan juomapalkalla. Esimerkiksi Jyväskylässä tuntuisi olevan määrällisesti enemmän DJ:tä, jotka tekevät hommaa harrastuspohjalla kuin leipätyökseen. Monien kohdalla lisenssit ovat enemmän, mitä vuoden aikana DJ-hommista tienatut rahat.

Järjestelmään tarvitaan suuria muutoksia ja nämä kaikki katoaisivat aiemmassa postauksessa esittämilläni toimenpiteillä.

P.S. Jos jotain muita outouksia nykysysteemistä pitäisi mainita, niin jos hypoteettisessa ravintolassa on pienimmillä vuosilisensseillä soittavia tyyppejä esimerkiksi 10 ja kaikki tekevät sen 2 keikkaa kuussa, niin järjestöt saavat yhteensä sen 3200 euroa. Jos siellä on 2 tyyppiä tekemässä 10 keikkaa kuussa, niin saavat 640 euroa. Musiikkia soi saman verran ja todennäköisesti melko samat biisit. Missä pelaa reiluus ja logiikka? Nykyinen systeemi ei siis todellakaan ole hyvä työllisyyspolitiikan kannalta. Myöskään biisimäärältään rajattu lisenssi ei kannusta ottamaan keikkoja, joissa joutuisi soittamaan illan aikana esimerkiksi 50 biisiä, joita ei koskaan ole aiemmin soittanut eikä tule uudelleen soittamaan.

P.P.S. Vaikka esitän tekstissä, että kopioiminen on halvin tapa, niin en silti kannusta siihen. Minun mielestäni on enemmän moraalisesti oikein vaikka ostaa biisit aitoina joko diginä tai fyysisinä ja jättää lisenssit väliin kuin maksaa pelkkiä lisenssejä. Levyjen ja biisien ostaminen on tällä hetkellä tehokkain tapa kohdistaa ne rahat heille, jotka sen ansaitsevat.

Montako kertaa DJ:n tulee maksaa musiikistaan?

Kentällä taas kuohuu, kun ilmeisesti viime viikonloppuna Helsingissä oltiin ratsattu yökerhoja TTVK:n ja Gramexin toimesta. Teosto ei ollut osallisena, vaikka monessa paikka heitä on tästä syytettykin. Oksasen Ville tästä blogasi ja ihmetteli TTVK:n viranomaisasemaa. Siihen en lähde sen enempää, se on ihan eri keskustelu. Kuuleman mukaan noissa tarkastuksissa oli joku saanut sakkoja siitä, että kappaleita oli ollut koneella yli lisenssin sallima määrä. Aiemmin järjestöt ovat ilmoittaneet, että saa olla henkilökohtaisiakin kappaleita, mutta mielellään eritelty omiin kansioihin. Minusta se olisi syyttävän tahon tehtävä todistaa, että noita kappaleita on oikeasti käytetty soittamiseen eikä niin, että DJ joutuu perustelemaan jokaisen kappaleen olemassaolon koneellaan.

Ei mennä tähän kuitenkaan tämän enempää tällä kertaa. Tästä tulee taas pitkä tilitys, joten hakekaapa popkornia tai jotain pientä evästä, niin jaksatte loppuun asti. Ja pistäkää vaikka joku hyvän artistin levy soimaan, musiikki on hieno asia.

Kappaleiden hankintatavasta riippuu, kenelle maksat

Aiemmin blogasin DJ-lisensseistä, niiden ongelmista ja niiden epäreiluudesta. Jos teksti ei ole tuttu, niin se on ehkä hyvä lukaista pohjustukseksi. Se on muuten lukaistu WordPressin mukaan 11348 kertaa, joten kiinnostusta on riittänyt, kiitokset siitä. Lyhyesti voisin kuitenkin tiivistää tämänkertaista tekstiä varten, miten DJ-lisenssit tällä hetkellä menevät. Ne menevät kutakuinkin näin:

1. Jos soittaa vinyylilevyiltä tai CD-levyiltä, ei joudu maksamaan kellekään lisenssejä.

2. Jos soittaa digibiisikaupoista (iTunes, 7digital etc.) ostettuja kappaleita sille koneelta, jolle ne on alunperin ladattu, joutuu maksamaan Teostolle kerran jokaisesta kappaleesta plus jokaisesta kappaleesta joka vuosi Gramexille.

3. Jos soittaa omilta ostamiltaan cd-levyiltään rippaamiaan mp3-kappaleita tietokoneelta (tai poltetuilta levyiltä tai muistitikulta), joutuu maksamaan Teostolle kerran jokaisesta kappaleesta plus jokaisesta kappaleesta joka vuosi Gramexille.

4. Jos soittaa kavereilta tai muusta laillisesta lähteestä kopioituja kappaleita, joutuu maksamaan Teostolle kerran jokaisesta kappaleesta plus jokaisesta kappaleesta joka vuosi Gramexille.

(Tähän väliin mainittakoon, että en ole satavarma kohdan 2 menettelystä eli pyytääkö Teosto nykyään maksua vai ei, koska Teosto on useaan otteeseen muuttanut ohjeitaan ja esim. vuoden 2008 ohjeiden mukaan nettibiisikauppojen kappaleita saisi soittaa, mutta nykyisten ohjeiden mukaan tarvitsisi nettikaupan lisenssiehdoissa olla maininta julkisesta esittämisestä, jotta kappaletta voi käyttää julkisesti. Se on sikäli älytön vaatimus, että eihän julkisesti saa esittää muutenkaan ilman erillistä lupaa. Sikäli mielenkiintoista, että tein pikaisen gallupin tästä asiasta ja kukaan kuudesta vastaajasta tiennyt, että miten tämä asia nyt oikein menee. Teostolla olisi ehkä tiedottamisen paikka tässä asiassa.)

Hanki kappaleet järkevällä tavalla, tai maksat useammin

Verrataanpa näitä eri vaihtoehtoja. Ensimmäisen vuoden jälkeen tilanne on tämä eri kohtien välillä:

1. Maksettu yhden kerran, vain ostetuista äänitteistä.

2. Maksettu kolme kertaa, kerran digikaupalle, kerran Gramexille ja kerran Teostolle

3. Maksettu kolme kertaa, kerran äänitteistä, kerran Teostolle ja kerran Gramexille

4. Maksettu kaksi kertaa, kerran Teostolle ja kerran Gramexille.

Oletetaan, että DJ ei poista kappaleita soittolistoiltaan, vain lisää sinne uusia. Viiden vuoden jälkeen näistä ensimmäisistä kappaleista oltaisiin maksettu seuraavanlaisesti:

1. Maksetettu edelleen vain kerran äänitteistä.

2. Maksettu seitsemän kertaa, kerran digikauppaan, kerran Teostolle ja viidesti Gramexille

3. Maksettu seitsemän kertaa, kerran äänitteistä, kerran Teostolle ja viidesti Gramexille.

4. Maksettu kuusi kertaa, kerran Teostolle ja viisi kertaa Gramexille.

Onko oikein, että DJ maksaa hyvinkin erilaisia määriä rahaa eri tahoille sen perusteella, että miten on soittamansa musiikin hankkinut? Kohdassa 1 soitetaan äänitteiltä, mutta kohdassa 2-4 tietokoneelta. Jos selkä kestää, niin taloudellisesti halvin vaihtoehto pitkällä tähtäimellä saattaisi olla ostaa vain äänitteitä ja soittaa niiltä, koska biiseistä tarvitsisi maksaa vain yhden kerran. Etenkin tällä hetkellä, kun käytettyjä CD-levyjä saa naurettavan halvalla, se voisi olla hyvinkin edullista. Esimerkiksi amerikkalaisesta Secondspin-kaupasta lähtee levyjä jopa parin dollarin hintaan.

Syitä siirtyä digitaaliseen soittamiseen on tosin paljon ja varmaan suurimpina syinä se, että se mahdollistaa entistä luovemman soittamisen ja ei tarvitse kantaa levyjään mukana. Tämän vuoksi monet siirtyvät kuitenkin siirtyvät digitaaliseen soittoon, vaikka se vaatii myös investointeja tekniikkaan. Aiemmasta esimerkistä näemme, että taloudellisesti järkevä digi-DJ valitsee mallin 4, joka on halvempi kuin malli 2 tai 3, koska on halvempaa maksaa lisenssejä kuin ostaa biisit digibiisikaupasta tai cd-levyillä. Aiemmasta postauksestani opimme taas, että tekijänoikeuden tulisi edistää luovuuteen, joten digitekniikkaan siirtymisen jarruttaminen on mielestäni lain hengen vastaista.

Älytöntä?

Kuulostaako älyttömältä? Niin minustakin, koska mallissa 4 rahat eivät edes tility oikeille omistajilleen toisin kuin malleissa 1-3, ellei käytä useita päiviä lomakkeiden täyttämiseen, jotta rahat saataisiin tilitettyä oikein. Raporteista pitäisi löytyä ainakin Gramexia varten seuraavat tiedot: biisin nimi, esittäjä, levy-yhtiö, levykoodi, isrc-koodi.

Tietokoneelta soittaminen on nykypäivää eikä teknologian kehitystä vastaan voi taistella. Vinyyleiltä soittaminen tulee pysymään aina tietyn piirin juttuna ja sitä arvostan, mutta valtaosa DJ:stä tulee siirtymään DJ-ohjelmilla soittoon, jos ei ole jo siirtynyt. Suurin osa DJ:stä kokee myös, että biiseistä tulee maksaa tekijöilleen. Osa DJ:stä tykkää edelleen ostella fyysisiä levyjä hyllyyn ja soittaa niiltä ripattuja tiedostoja keikoillaan. Jotkut DJ:t ovat ostaneet tuhansia levyjä vuosien varrella (itselläni “vain” toista tuhatta) ja tahtoisivat edelleen niitä keikoillaan esittää, mutta eri formaatissa, eli 0 grammaa painavina digitaalitiedostoina. Yli tuhannen levyn biisikirjaston digitoiminen kerralla maksaa useita tuhansia euroja ja voi mennä jopa viisinumeroiseksi luvuksi. Tämä siis musiikista, josta on jo kertaalleen maksettu.

Nykyinen lisenssimalli kannustaa digisoittoon siirtyneet DJ:t (joita palkkatöikseen tekevistä suurin osa) kopioimaan kappaleet kavereiltaan tai muista laillisista lähteistä. Tai jopa laittomistakin, koska tiedoston alkuperää on käytännössä mahdoton todentaa. Tätäkö tekijänoikeusjärjestöt ja artistit haluavat? Sitä, että DJ:t eivät enää osta musiikkia eikä rojalteja tilitetä edes niille, kenelle ne kuuluvat? Jos olisin itse muusikko, niin olisin varsin huolissani tästä kehityksestä.

Onko moraalisesti oikein, että DJ:t maksavat monta kertaa musiikistaan?

Jos soitat digitaalisena, niin joudut maksamaan monta kertaa musiikistasi. Piste. Onko tämä oikein? Sekä CD-levyn, että digitaalisen kappaleen myynneistä on jo menneet artistille rojaltit eikä CD-levyjäkään saa soittaa julkisesti, jos ravintola ei maksa korvauksia. Miksi siis digitaalisista kappaleista täytyisi maksaa monta kertaa? Miksi eri tavat hankkia musiikkia ovat eriarvoisessa asemassa? Soittamalla CD:tä tai vinyyliä, maksat vain kerran. Ostamalla digiä tai rippaamalla omia levyjäsi, maksat useaan kertaan. Kopioimalla kavereilta, säästät selvää rahaa etkä riko lakeja. Sekö on se toimintatapa, johon halutaan kannustaa?

Kaikkien hämärintä tässä on se, että jos kopioi omilta CD-levyiltä ykkösiä ja nollia tietokonelle ykköselle ja nolliksi, joutuu maksamaan sitten useaan kertaan asiasta. Gramex perustelee asiaa näin:

Kuten alussa on todettu, niin kopioiminen edellyttää esiintyvien taiteilijoiden ja äänitetuottajien nimenomaista lupaa. Kopiointi- ja käyttölupa (DJ-lisenssi tai ostoura) edellyttää, että kopio valmistetaan ns. laillisesta lähteestä. Se tehdäänkö kopio omalta cd-levyltä vai kaverin tai kirjaston cd-levyltä ei vaikuta hintaan. DJ-lisenssissä ja ostoura –mallissa maksetaan kopiointi- ja/tai käyttöoikeudesta eli eri asiasta kuin hankittaessa cd-levy kaupasta. Sen vuoksi hinnoittelussa ei oteta huomioon, onko henkilö mahdollisesti jo ostanut biisit aikaisemmin. Henkilö, joka omistaa kaikki kopioitavat cd-levyt maksaa siten kopiointi- ja käyttöluvasta saman hinnan kuin henkilö, joka ei omista levyjä. Pitää siis paikkansa, että henkilö, jolla on cd-levyt ja dj-lisenssi, on toki maksanut näistä yhteensä enemmän kuin henkilö, joka on hankkinut vain dj-lisenssin. On kuitenkin huomattava, että ensin mainitulla henkilöllä on edelleen omistuksessaan ostamansa cd-levyt, joilla on arvoa. Maksaahan henkilö, joka on ensin ostanut elokuvan X dvd-levyn, saman hinnan mennessään leffateatteriin katsomaan kyseistä elokuvaa, kuin henkilö, joka ei ole ostanut elokuvan dvd-levyä.

Tässä perustelussa ei todeta, että mikä on moraalinen oikeutus sille, että CD-levyltä itselle tehdyt kopiot ovat jotenkin tekijänoikeudellisesti relevantteja. Mikä niissä on tekijänoikeudellisesti merkittävää? Miksi jo kertaalleen maksetusta materiaalista tulee maksaa uudelleen? Tekijänoikeuslaki kappaleen valmistamista on tehty aikana, jolloin ei edes ajateltu sellaista asiaa, että joku voisi haluta vaihtaa teoskappaleidensa formaattia. Peruste uudelleenmaksamiselle ei voi olla pelkästään se, että laki sanoo niin, koska lakia luodessa ei ole koko asiaa osattu ajatella. Laki mahdollistaa tälläisen kieltämättä erittäin epäoikeudenmukaisen menettelyn, mutta laillisuus ei vielä tee menettelystä moraalisesti oikeaa. Järjestöjen ei ole pakko tehdä käytäntöjään kaikkein tiukimman tulkinnan mukaan,  vaikka laki sen mahdollistaisi. Laki on myös todettu tekijänoikeuden asiantuntijoiden taholta sopimattomaksi digitaaliseen ympäristöön (kts. aiempi postaus aiheesta), joten lain kirjaimella perustelu ei nyt vakuuta minua. On ihan älytöntä, että minulla voi olla soittopisteen vieressä puolisen tuhatta cd-levyä ja niiden soittaminen Pioneerin cd-soittimilla on täysin laillista, mutta jos soittaisin niiden kopioita tietokoneen kautta, niin siitä pitäisi maksaa lisenssejä. Kuulostaako tämä edes muusikoiden mielestä jotenkin järkevältä toiminnalta?

Sama koskee digitaalisia kappaleita. Vaikka laki mahdollistaa sen, että ne tulkitaan kopioiksi, joita ei saa käyttää kuin yksityisessä käytössä, niin laki ei pakota järjestöjä tällaisiin menettelyihin. CD-levyjen ja vinyylien käyttöä ei järjestöt voi lain mukaan kontrolloida ja käsittääkseni tämä liittyy ilmiöön nimeltä tekijänoikeuden raukeaminen, joka koskee fyysisiä teoskappaleita. Valitettavasti digiympäristössä ei ole enää fyysisiä kappaleita, on vain kopioita. Sekä fyysisistä levyistä, että digibiiseistä menee korvaukset teoksen tekijöille. Jos näitä esitetään julkisesti, niin ravintola/järjestäjä maksaa korvauksia järjestöille, ja tämä on minusta ihan oikein. Mutta mikä on moraalinen peruste sille, että samasta kappaleesta voidaan veloittaa moneen kertaan ja Gramexille jatkuvasti vuodesta toiseen (ellei halua maksaa 1,09€ plus ALV, jolloin saa ikilisenssin)? Miksi maksetun digitaalisen kappaleen soittaminen on sellainen teko, että siitä tulee maksaa vuodesta toiseen? Niistä on jo korvaukset kerran maksettu ja julkisesta esittämisestä maksetaan erikseen. En näe tätä oikeutettuna eikä tässäkään tapauksessa perusteluksi käy se, että laki mahdollistaa tällaisen tulkinnan. Laki voi mahdollistaa moraalisesti ja eettisesti vääriä asioita. Esimerkiksi kokonaisen äänitteen hankkiminen digibiisikaupasta ei ole niin paljon halvempaa, että siitä voisi merkittävästi vähemmän mennä rojalteja tekijöilleen.

Kenelle näissä aiemmissa tapauksissa on muka jätetty maksamatta korvaukset?

Kyse ei ole siitä, etteikö DJ haluaisi maksaa musiikista

Ei kyse ole siitä, että DJ joutuu maksamaan työvälineistään. Minusta on ihan kohtuullista, että DJ maksaa kappaleista, joita soittaa sekä tekniikasta, jota käyttää. Tässä on kyse siitä, että hinnoittelu ei ole formaattineutraalia. Joku vertasi DJ:tä yrittäjiin (mitä me emme kaikki kyllä millään muotoa ole) ja näki, että yrityksenkin kuuluu maksaa työkaluistaan. Olisiko se kohtuullista, että esimerkiksi rakennusurakoitsijat joutuisivat maksamaan erilaisista luvista sen perusteella, että käyttävätkö he materiaalina puuta tai betonia? Jos valitse betonin, niin maksat suurempia lisenssejä Suomen rakennustarvikeoikeusjärjestölle. Siitähän tästä on kyse. DJ:t, jotka käyttävät CD-levyjä tai vinyylejä, eivät maksa mitään lisenssejä mihinkään suuntaan. Sen sijaat DJ:t, jotka ostavat biisinsä digibiisikaupasta tai kopioivat tietokoneille omilta levyiltä, joutuvat. Miksi eri työkaluja käyttäviä DJ:tä tulisi kohdella eri tavalla?

Paras vertaus olisi mielestäni keikkailevat muusikot, jotka soittavat muiden musiikkia keikoillaan. Ei heidän tarvitse maksaa siitä mitään lupia, että soittavat muiden kappaleita keikoillaan vaan ravintola hoitaa esityskorvaukset eteenpäin. Eikä muusikoiltakaan vaadita mitään lisämaksuja sen takia, että soittavat digitaalisilla laitteilla musiikkiaan. Keikalla saa olla vaikka MIDI-syntikka ja silti kukaan ei vaadi mitään digilupaa. En tiedä millainen politiikka nuottien kohdalla on, mutta vähän oudoksuisin kyllä sitä, että jos joku on tulostanut diginä ostamansa nuotit ja joutuisi tämän vuoksi maksamaan lisää, koska käyttää kopiota.  Tai jos joutuisi maksamaan lisenssiä siitä, että ottaa omistamistaan nuottivihkoista kopiot ja käyttää niitä keikoilta, koska joku kuitenkin läikyttää kaljat niiden päälle. DJ:t ja covereita soittavat muusikot ovat minusta tässä tapauksessa verrattavissa: kummatkin soittavat jotain muuta kuin omia teoksiaan ja tekevät niistä omaa tulkintaansa. DJ-esiintymisessä on kuitenkin ero musiikkiesityksiin ja muuan DJ nimeltä Norman Cook aka Fatboy Slim, kiteytti tämän eron hyvin kieltäytyessään tv-esiintymisestä:

I got offered to do Letterman and Saturday Night Live, which is a lovely idea, but what would I do? I’m a DJ and it takes two hours to DJ. You can’t do it in three minutes.

Mitä DJ-lisensseille pitäisi tehdä?

Koska valittaminen ilman konkreettisia muutosehdotuksia on hedelmätöntä, ehdotan tässä myös, että miten lisenssipolitiikkaa tulisi muuttaa.

Mielestä kaikkein järkevintä olisi, että kopiolisenssi olisi ravintolakohtainen, ei DJ-kohtainen. Ravintolassa (tai muussa liiketilassa) joko saa soittaa kopioita tai sitten ei saa, riippuen löytyykö kopiolisenssi vai ei. Kopiolisenssin hinta määrittyisi asiakaspaikkojen ja aukiolopäivien mukaan ja mahdollisesti jonkinlainen alennus illoista, jolloin on elävää musiikkia tai muuta ohjelmaa paikan päällä. Kopioita saisi tehdä sitten niin paljon kuin lystää, koska ei noissa kopiorajoissa oikein ole mitään tolkkua eikä ne todellakaan edistä kulttuurin monimuotoisuutta. Tiukista kopiorajoista hyötyy Lady Gaga ja megastarat, mutta niistä taas on haittaa keskitason ja sitä vähemmän tunnetuille artisteille, joita saattaisi listoilta löytyä, jos lisenssien kokoja ei rajoiteta liikaa. Jos joku ravintola tahtoo soittaa 100 kappaletta koko vuoden, niin soittakoot. Jos joku tahtoo soittaa vuoden aikana 10000 eri biisiä, niin sehän olisi vaan mainiota eikä kyseessä ole todellakaan teko, josta tulisi kustantaa 100 kertaa enemmän.

EDIT: Tähän lisäyksenä sellainen, että ravintoloille, joilla ei ole kopiolisenssiä, tulisi tarjota kertalisenssiä. Se voisi olla jotain 15-25 euroa per ilta esimerkiksi yhteensä kattaen molempien järjestöjen luvat. Varmaan tiettyihin erikoistapahtumiin voisi olla tällaisellekin tarvetta, vaikka muutoin ravintolassa ei soisikaan kuin soittorasia tai fyysiset äänitteet.

Tiedän, että ravintolat ei varmasti innostu ylemmästä ehdotuksesta, mutta se olisi monella tapaa järkevä. Se tarkoittaisi sitä, että maksuja todennäköisesti kertyisi tekijänoikeusjärjestöille enemmän, koska on helpompi valvoa sitä, onko ravintolalla lisenssi kuin se, onko kaikilla ravintolan DJ:llä lisenssi. Tarkastuksia ei tarvitsisi tehdä ravintoloihin, joissa lisenssit jo on. Uskon, että DJ:tkin olisivat halukkaita kertomaan ravintoloista, jotka eivät noudata lisenssejä ja pakottavat DJ:n soittamaan kopioita, vaikka heillä ei moista ole. Tämä myös helpottaisi mahdollisesti tilitystenkin kanssa, jos ravintolat velvotettaisiin toimittamaan jonkinlainen lista kappaleista, joita heillä on soitettu eikä tarvitsisi jokaiselta DJ:ltä erikseen kysellä.

Toinen vaihtoehto on se, että lisenssiehtoja muutetaan sellaisiksi, että lisenssiä ei tarvitse, jos teoksesta on jo kerran maksanut tai se on fyysisesti läsnä. Eli lisenssiä ei tarvitsisi, jos

A) DJ omistaa äänitteen, josta kopio on tehty. Format shifting ei ole tekijänoikeudellisesti relevanttia toimintaa, teoksesta on jo kertaalleen maksettu.

B) DJ on ostanut kappaleen digitaalisena nettikaupasta. Teoksesta on jo kertaalleen maksettu eikä ole moraalisesti oikein asettaa eri formaatteja eri asemaan.

C) Jos äänitte, josta kopio on tehty, on fyysisesti läsnä. Mahdollistaisi esimerkiksi sen, että ravintola/ohjelmatoimisto voisi muuttaa vanhat cd-levynsä mp3-formaattiin ja soittaa sitten vaikka iTunesin kautta ja pitää levyt jossain varastossa, jos tarkastaja tulee. Nykyinen käytäntö tekee vanhoista äänitteistä ikäänkuin turhia, vaikka niistä on jo kerran maksettu, mikä ei ole minusta oikein.

D) Jos kappale on haettu esimerkiksi artistin nettisivuilta ja DJ-käyttö on sallittu tai teosta ei ole määritelty ”vain yksityiseen käyttöön”

Tässä mallissa lisenssiä tarvitsisi sellaisiin kappaleisiin, jotka on

A) kopioitu kaverilta

B) kopioitu kirjastosta

C) kopioitu netistä laillisesta lähteestä (esim. artistin nettisivuilta) “vain yksityiseen käyttöön”

Ensisijaisesti lähtisin hakemaan sellaista ratkaisua, että kopiolisenssi siirtyisi kokonaan ravintolan maksettavaksi eli se joko olisi ravintolalla tai se ei olisi. Nythän on sinällään naurettavaa, että jos ravintolassa on 10 eri DJ:tä, niin se joutuu maksamaan kymmenkertaiset maksut suhteessa siihen, että siellä on yksi DJ. Yhtä paljon musiikkia siellä soi siitä huolimatta, että montako DJ:tä siellä käy keikkailemassa, joten maksut määräytyvät varsin oudoin perustein eikä se liity enää siihen, paljonko sitä musiikkia käytetään.

Lisenssimaksujen tilittämistä on kehitettävä

Lisenssien tilityksiä varten järjestöjen täytyisi kehittää joku tietokantaohjelmisto, joka osaisi lukea yleisimpien DJ-ohjelmien soittologeja ja tätä kautta tilittää lisenssien maksut oikeisiin osoitteisiin. Tai vähintäänkin sellainen järjestelmä, että voisi toimittaa tekstitiedostot, joissa on määritelty artisti + kappaleen nimi tietyssä ennaltasovitussa formaatissa. Ei olisi edes iso homma pyytää jotakuta tekemään jonkinlainen koodinpätkä, joka osaisi automaattisesti tehdä noista soittologeista sellaisia, että ne järjestöille kelpaa. Vaikka varmastikaan täydellisesti tuollainen järjestelmä ei toimisi ja joitain rojalteja voisi mennä väärään osoitteeseen, niin se olisi silti kymmeniä kertoja parempi kuin nykyinen järjestelmä, että rojaltit tilitetään jollain mystisellä tavalla, joka perustuu radioiden soittolistoihin ja levymyynteihin eikä siihen, että mitä on oikeasti soitettu. En näe oikeudenmukaisena sitä artisteja kohtaankaan, että rahoja tilitetään jollain valmiilla kaavalla eikä edes yritetä löytää ihmisiä, joille ne rahat kuuluu. Vuonna 2012 on varmasti jo mahdollista koodata sellainen ohjelmisto, joka osaisi yhdistää 98% varmuudella kappaleet oikeaan oikeudenhaltijaan vaikka ne olisivat muodossa “artisti – kappale”. Epämääräisten tapausten kohdalla joku ihminen voisi katsoa käsin läpi, että löytyykö oikeudenhaltijaa ja jatkoa varten koodata ohjelmistoon sen, mihin osoitteeseen rojaltit menee eli kun seuraavan kerran tulisi samalla artisti+kappale -yhdistelmä.

Rojaltien tilittämisestä täytyisi tehdä myös nykyistä avoimempaa. Ei ole mikään ihme, että DJ-kentällä ei hypitä riemusta maksaa lisenssejä, kun nykyään kaikki ovat siinä käsityksessä, että rahat menevät Lauri Tähkälle, jota ei oikeasti soiteta ravintoloissa varmaan muualla kuin Mikkelissä ja Pohjanmaalla. Jos ne jakoperusteet olisivat nähtävissä, esim. top 200-400 artisti, joille rojaltit menee, niin varmasti se innostaisi myös DJ:tä lähettämään niitä biisilistojaan järjestöille, koska hekin haluavat rojaltien menevän oikeaan osoitteeseen.

Ovatko tekijänoikeusjärjestöt saatanasta?

Tekijänoikeusjärjestöt herättävät nykyään erittäin vahvoja mielipiteitä nuorten ja etenkin DJ-yhteisön keskuudessa. DJ:iden reaktiota en sinällään moiti, koska meitä on laitettu hanuriin oman alan asioissa ilman liukastetta jo pidemmän tovin. Meillä ei ole myöskään ammattiliittoa neuvottelemassa näitä asioita puolestamme, mutta siitä voimme syyttää vain itseämme, kun ollemme näin saamattomia asian suhteen. En silti ole koskaan nähnyt, että tekijänoikeusjärjestöt ovat pahoja sinällään enkä tahdo uskoa, että kaikki käytännöt johtuvat ilkeydestä ja rahanhimosta. On ymmärrettävää, että rojalteista tahdotaan saada hyviä, koska ajetaan omien asiakkaiden etuja. Ja maailmanlaajuisesti vertailleen Gramex ja Teosto on tehokkaita hommassaan ja varmasti yksiä tarkimpia tilittämään rahoja myös eteenpäin. Olen myös tavannut Gramexin ja Teoston edustajia ja istunut heidän kanssaan myös samoissa palavereissa ja käynyt jopa lounaalla. Kaikki tapaamani henkilöt ovat olleet asiantuntevia ja mukavia ja uskon, että varmasti hyviä työssään.

On silti hyvä joskus istua alas ja miettiä omia käytäntöjään myös toisen tahon silmin. DJ-asioissa ei olla mielestäni onnistuttu olemaan reiluja ja kohtuullisia eikä järjestöt tunnu oikein ymmärtävän sitä, että mitä kentällä tapahtuu ja mikä on se todellisuus, missä toimitaan. Aina löytyy varmasti joku, joka valittaa kohtuuttomista ehdoista. Sen sijaan, jos suurin osa kaikista DJ:stä valittaa samasta asiasta, on hyvä pohtia että mistä se johtuu ja voisiko tyytymättömyydelle olla joku oikea syy. Pidemmän päälle tilanne, jossa suurin osa alan ihmisistä on tyytymättömiä ehtoihin, ei ole kestävää. Se johtaa lopulta myös siihen, että kuuliaisuus myös monissa muissa tekijänoikeusasioissa murenee, legitimiteetti katoaa. Jos on vuosia kokenut järjestöjen vaativan kohtuuttomia ja kokenut heidän kohtelevan kaikkia DJ:tä kuin rikollisia, ei ole mikään ihme.

On kompromissien, kohtuuden ja yhteistyön aika

DJ:t eivät ole tekijänoikeusjärjestöjen vihollisia, vaikka itsekin koen, että meidät sellaisena monesti nähdään. Tuntemani DJ:t ovat lähes jokainen musiikin suurkuluttajia ja omistavat mielettömän määrän äänitteitä. Monet heistä harrastavat musiikkia myös sen monissa muissa muodoisssa, kuten soittavat jotain instrumenttia tai käyvät ahkeraan keikoilla. Sen sijaan, että heiltä vaadittaisiin kohtuuttomia, niin olisi hyvä hakea kompromissia ja nähdä DJ:t voimavarana. Esimerkiksi kotimaiset levy-yhtiöt käyttävät omien kokemusten mukaan varsin vähän DJ:tä promootiossaan, vaikka näin digiaikana promojen jakelu on käytännössä ilmaista. Keikkailevat bändit taas tuntuisivat mielellään jättävän oman levynsä yökerhoon, jos ovat keikalla.

En usko, että nykyinen tilanne johtaa pidemmän päälle kummankaan osapuolen kannalta järkevään lopputulokseen. Tyytymättömyys DJ:iden keskuudessa on erittäin suurta ja se on mielestäni ihan perusteltua. Jos Teosto ja Gramex ovat valmiita neuvottelemaan sopimustensa sisällöstä ja ehdoista, niin olen henkilökohtaisesti valmis tulemaan paikan päälle, kenties pari kollegaa sekä jonkinlainen ehdotus mukanani. Sellainen, jonka useat DJ:t voisivat allekirjoittaa. Ehkä tämän kirjoituksen ehdotukset ovat myös sellaisia, joiden taakse voisi suurin osa DJ-toimintaa harrastavista asettua.

Nyt olisi DJ-yhteisön oikeasti aika organisoitua. Kommentoikaa, levittäkää, kertokaa onko tässä kirjoituksessa esitetyt ehdotukset kannatettavia. Jos tätä asiaa emme vie itse eteenpäin, niin ei sitä tee kukaan meidän puolestakaan.  Nyt hemmetti soikoon kerätään rivimme ja asetutaan yhteisen tavoitteen taakse, olit sitten yökerho-DJ, klubi-DJ tai jotain siltä väliltä. Kaikki tuki myös Teoston ja Gramexin asiakkailta on varmasti eduksi, koska en usko, että artistitkaan ovat tästä asiasta erityisen tietoisia. “You gotta fight for your right to party“, niin kuin Beastie Boyskin aikanaan totesi.

P.S. Teosto kutsui minut ja muita juttelemaan asiasta. Kiitos Teostolle kiinnostuksesta. DJ Orion asiasta mainitsikin.

P.P.S. Artisteja voi tukea myös käymällä heidän keikoillaan. Tänä viikonloppuna 20.-.21.4. Jyväskylässä järjestetään Jyrock-festivaali, jota suosittelen kaikille elävän musiikin ystäville. Mielenkiintoisia uusia nimiä. Olen ollut järjestämässä Jyrockia osaltani jo vuodesta 2005. Kyllä, tämä oli häikäilemätön mainos, joka ei liity enää juuri alkuperäiseen tekstiini, mutta ei sentään maksettu mainos.

Gramex ja TTVK luovan työn tekijöiden kimpussa

Viime viikolla uutisointiin kuinka Gramex ja TTVK (Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus) oliva Turussa ratsanneet ravintoloita siltä varalta, että joku DJ käyttää kopioita toiminnassaan. Osa ihmisistä varmaan on olleet, että “hähä, siitäs saivat epärehelliset DJ:t”, mutta mietitäänpä tätä asiaa niin kuin kokonaisuudessaan. Tästä tekstistä taitaapi tulla pitkä ja se kiinnostaa ehkä eniten DJ:tä (hitto ku tää on vaikia taivuttaa) sekä tekijänoikeudesta kiinnostuneita. Ensimmäinen osa tekstistä käsittelee tekijänoikeutta ja digitaaliajan ongelmia, toinen osa spesifimmin DJ-lisenssejä ja nykyistä touhua sen ympärillä. Voisi ehkä myöhemmin jakaa tekstin kahteen blogaukseen, mutta koska tarvitsen taustaa argumentaation tuekseni, niin tuuttaan sen tähän samaan.

Tekijänoikeuden tarkoitus ja mikä sen tarkoitus ei ole

Ensinnäkin olisi hyvä muistuttaa mieleen, että mikä on tekijänoikeuden tarkoitus. Haarmannin kirjassa Tekijänoikeus ja lähioikeudet (s. 9), joka löytyy todennäköisesti jokaisen tekijänoikeusjuristin hyllystäkin, sanotaan, jotta

Tekijänoikeudenhistoria osoittaa tekijänoikeuslainsäädännöen yhdeksi tärkeimmistä tavoitteista kirjallisuuden ja taiteen edistämisen.

Mylly, Lavapuro ja Karo taas sanovat (s. 12) asiasta eri sanoin:

Tekijänoikeuslainsäädännön keskeisenä tavoitteena on edistää vapaata henkistä luomistyötä sen eri muodoissa.

Tämä on se lähtökohta, jonka kautta itsekin tekijänoikeutta tarkastelen ja joka on mielestäni sen tarkoitus. Tätä lähtökohtaa ei missään tapauksessa ikinä pitäisi unohtaa, kun tarkastellaan asioita, joihin tekijänoikeus liittyy. Tämän näkisin ikäänkuin tekijänoikeuslainsäädännön “perustuslakina”, jonka kautta koko lainsäädäntöä tulisi tulkita eikä oikeuden päätökset tai lainsäädäntö tulisi koskaan olla tämän asian kanssa ristiriidassa.

Tekijänoikeuden tarkoitus ei ole siis maksimoida tekijänsä tuloja eikä tekijänsä oikeuksia teokseensa (kts. esim. sivu 243). Tekijänoikeuden tarkoitus ei ole se, että tekijälle luodaan monopoli teokseensa. Se on tekijänoikeuden väline, ei tarkoitus. On erittäin tärkeä muistaa näiden kahden asian ero eikä se tunnu nykypäivänä olevan kaikille kauhean selvää. Tämä tarkoittaa siis sitä, että jos se monopoli ja tekijänoikeuden tarkoitus ovat ristiriidassa, niin olisi oikein tulkita asiaa aina lähtien siitä tekijänoikeuden tarkoituksesta.

Digitaaliaika ja tekijänoikeuslainsäädännön yhteensopimattomuus

Keskityn tässä tekijänoikeuslain kohtaan, joka koskee kappaleen valmistamista. Lain säätämisen aikoihin kappaleen valmistaminen eli kopiointi oli erityistapaus, jota varten oli erityiset pykälänsä. Digitaalimaailmassa kopio ei ole enää poikkeus vaan normi. Kun erityistapauksesta tulee normaali tapaus myös lain alkuperäinen tarkoitus hämärtyy. Haarmann toteaa (s. 117), että digitaalitekniikka on tuonut uusia ongelmia tekijänoikeuden tulkintaan ja Myllykin toteaa, että “jo pelkkä pääsy digitaaliseen informaatioon edellyttää kopioitumista” (s. 242). Mylly, Lavapuro & Karo (s. 10) mainitsevatkin sen ristiriidan kuinka

Viimeistään digitaaliteknologian myötä tosiasiallisesti kadonnut ero alkuperäisen ja kopion välillä on säilyttänyt semansa tekijänoikeuden sulkeutuneissa oppirakennelmissa.

Tämä on tuntuisi myös olevan Gramexin ja TTVK:n lähtökohta asioihin eli kopiointi on tekijänoikeudellisesti relevantti tapahtuma aina ja ikuisesti, vaikka tekijä ei mitään menettäisikään.

Onko DJ-toiminta luovaa työtä?

On. Kertokaa joku perustelu, miksi ei olisi? Broughton & Webster – jotka ovat kirjoittaneet varmaan ainoan hyvän ja relevantin teoksen DJ:n historiasta- sanovat, että DJ-toiminta onkin historian saatossa muuttunut enemmän äänitteiden esittelystä (introducing) äänitteiden yhdistämiseen (combining) (s. 22). Voitaisiin siis sanoa, että DJ:t nykyään enemmän esiintyvät (perform) musiikin avulla kuin esittävät musiikkia (s. 17). Taiteenlajina DJ-toimintaa voisi verrata esimerkiksi kuvakollaaseihin, joissa useista (muiden tekemistä) teoksista muodostuu yhtenäinen kokonaisuus, jossa osa kuvista on limittäin, osan mittasuhteita tai värimaailmoja ehkä muokattu. Tässä mielessä DJ:t voidaan nähdä postmoderneina artisteina, jotka ottavat ideoita ja palasia muilta taiteilijoilta ja yhdistävät ne uudella luovalla tavalla (s. 23).

Itse näen DJ:t esiintyvinä taiteilijoina, osa on hyviä ja osa on huonoja. Esiintyvä taiteilija se on huonokin esiintyvä eikä toiminnan laadullinen taso määritä toiminnan luonnetta. Paradoksaalista sinällään on, että DJ työtä ei lähtökohtaisestikaan voi tehdä rikkomatta taiteilijan moraalisia oikeuksia, koska työhön kuuluu aina teoksen muuntelua. Jos ei kuulu, niin kyseessä ei ole DJ vaan ihmisennäköinen jukeboksi. Käytännössä kuitenkin “huonoimmatkin” DJ:t teoksia muuntelevat, vähintään lyhentelevät ja soittavat hieman limittäin.

DJ-lisensseistä ja niiden ongelmista

Teosto ja Gramex tarjoavat DJ-lisenssejä DJ:lle, jotta he voisivat käyttää kopioita toiminnassaan. Teoston lisenssin ehdot näyttää tältä ja Gramexin tältä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että DJ joutuu maksamaan DJ-lisenssejä, jos

  • soittaa koneelta tai poltetuilta levyiltä musiikkia, joka on otettu omistamiltaan levyiltä
  • soittaa koneelta tai poltetuilta levyiltä musiikkia , joka on ripattu kirjaston/kaverin levyiltä tai kopioitu kavereilta muutoin
  • soittaa koneelta musiikkia tai poltetuilta levyiltä, joiden biisit ostettu iTunesista, Spotifystä (7digitalista) tai vastaavasta digitaalimusiikkikaupasta

Yksi iso ongelma on se, että lisenssit eivät millään tavalla erittele sitä, että oletko jo kertaalleen maksanut musiikista vai ei. Eli on ihan sama, että onko kaikki biisisi kopioitu kavereilta tai kirjaston koneilta, niin joudut maksamaan saman kuin kaveri, joka on ripannut kaikki biisinsä omilta levyiltä tai ostanut digimusakaupoista. Tämä ei ole vain oikein, miksi kertaalleen maksetusta pitää jo maksaa uudelleen? Lisenssit myös käytännössä mahdollistavat sen, että jos haluaa vaikka imuroida kaiken netistä, niin se on mahdollista, koska ei ole mitään keinoa todentaa, että onko kopio tehty laittomasta lähteestä vai ei ellei ole jättänyt id3-tägeihin “piratebays rules ok!”-tyyppisiä tekstejä. Outoa on, että kopioiden käyttö ei ole sallitua edes silloin, vaikka vierestä löytyisi kaikki levyt alkuperäisinä metrin pinoissa. Kopio on kopio on kopio on kopio.

(Joskin mainittakoon, että jos haluaisin, niin voisin DJ-kaverieni kanssa perustaa esimerkiksi suljetun DC-hubin, jossa voisimme kopioida tiedostoja keskenämme täysin laillisesti ja se menisi vielä yksityisen kopioinnin piiriin, joka ajaisi kutakuinkin saman asian kuin laiton lataaminen. Raja on toki vaikea määritellä, että kuinka monta osallistujaa siinä voisi olla, mutta kymmenestä pariinkymmeneen olisi varmaan vielä laillista. Eli jos tahtoa on, niin laillisesti pystyy kyllä kopioimaan kutakuinkin kaiken DJ-käyttöön tarvitsemansa materiaalin ilman, että täytyy maksaa senttiäkään artisteille tai levy-yhtiöille, paitsi sitten niiden lisenssien muodossa. Miksi silti DJ:t ostavat edelleen musiikkia jossain muodossa? Koska useimmat näkevät sen olevan oikein.)

Toinen ongelma on noiden lisenssien hinnoittelu kappalemäärän mukaan. Se tuntuu intuitiivisesti oikealta, mutta ei kestä kriittistä tarkastelua. Jos mietitään kuinka paljon jotakin teosta hyödynnetään julkisessa esityksessä, niin onko olennaista se kuinka montako kopiota siitä on tehty vai se, kuinka usein tai kuinka monta minuuttia sitä soitetaan? Kumpi DJ on oikeutettu maksaman enemmän, se joka soittaa 500 biisiä kutakin kerran vai se, joka soittaa 250 kappaletta kutakin kymmenen kertaa eli yhteensä 2500 toistoa? Nykyisellään ensimmäisen pitää maksaa enemmän. Biisimääräpohjainen lisenssisysteemi myös syrjii sellaisia DJ:tä, jotka soittavat monipuolisesti tai monenlaisissa paikoissa. On sanomattakin selvää, että DJ, joka soittaa kymmenessä eri paikassa ja järjestää omia klubitapahtumia tarvitsee enemmän kappaleita kuin jonkun paikallisen sedulan vakio-DJ, joka soittaa niitä päivän hittejä kyllästymiseen asti. Sedulan DJ ei edistä musiikin monimuotoisuutta (ainakaan samassa määrin ja poikkeuksia on), ensimmäinen kylläkin. Mainittakoon myös, että jokainen paljon sampleja käyttävät DJ:tkin ovat ikävässä asemassa, koska jokainen tallennettu sample lasketaan järjestöjen mukaan kopioksi.

Lisenssien hintoja ei myöskään ole suhteutettu mitenkään tuloihin tai keikkamäärään. Halvimmat lisenssit maksavat yhteensä se vajaa 300 euroa ja Suomessa on satoja DJ:tä, jotka tekevät asiaa täysin harrastuksenaan eivätkä tienaa edes tuota 300 euroa vuoden esiintymisillään. Lisenssit ovat myös kalliita kaikille muille paitsi täysipäiväisinä seduloissa soittaville. Itse olen tienannut eri vuosina aika vaihtelevia määriä rahaa DJ-toiminnasta ja jos ei lasketa niitä vuosia, kun palkkiot olivat lähempänä nollaan kuin 500 euroa, niin sellaisesta 2000-8000 euron tienoilla on palkkiot olleet. Eli halvimmat lisenssit olisivat 3,75 ja 15 prosentin välillä DJ-toiminnasta saatavista vuosituloista. Kuinka moni olisi OK sen kanssa, että lätkäistäisiin 4-15 prosentin lisävero omaan palkkaasi? Ja tähän ei toki sisälly edes niiden kappaleiden hankinta tai tekniikan hankinta. Kaikki on toki verovähennettäviä, mutta ei verottaja niitä kuluja kokonaan maksa, vaikka antaakin verotusta anteeksi. Omassa pienessä tutkimuksessani (n=29) DJ:iden mediaanitulot kuussa olivat 70 euroa, joka antaa suuntaa siitä kuinka paljon sellaisia DJ:ta on, jotka eivät toiminnallaan juuri tienaa. Ohjelmatoimiston tai toiminimen kautta toimivien DJ:iden mediaanitulot olivat 800 euroa (n=13). Täysipäiväisesti DJ-hommia tekeviä on verrattain vähän.

Yksi ongelma lisenssijärjestelmän oikeutuksen kannalta on se, että rahoja ei edes tilitetä eteenpäin sen mukaan, mitä DJ on soittanut. Teoston mukaan seuraavat tiedot pitäisi löytyä raportista, jos sen heille toimittaa: biisin nimi, esittäjä, levy-yhtiö, levykoodi, isrc-koodi. Pelkät biisilistat eivät siis riitä. Käsittääkseni Gramex vaatii myös jotain samanlaista.  Tuollaisen raportin tekeminen on kutakuinkin mahdotonta, koska digitaalisessa musiikissa ei noita tietoja edes löydy. Tuo onnistuu silloin, jos ihmiseltä löytyy aidot äänniteet eli siinä tapauksessa, että hän joutuu maksamaan kahteen otteeseen biiseistään. En tosin ole varma onnistuuko aina silloinkaan, mutta rahojen tilitystä oikeille artisteille ei ole ainakaan tehty liian helpoksi. Tämä on myös ymmärrettävää, koska järjestöillä ei ole resursseja käydä läpi pelkkiä “artisti – kappale”-listauksia ja selvitellä asiaa, mutta se ei silti oikeuta asiaa DJ:lle, jos he kokevat, että maksut menevät täysin muualle mitä heidän käyttämänsä teokset ovat.

Lisenssit ristiriidassa tekijänoikeuden tarkoituksen kanssa

DJ-lisenssit ovat omakohtaisten kokemusten mukaan varsin merkittävä tekijä siinä, että osa DJ:stä ei ole siirtynyt digitaaliseen soittamiseen. Osa toki on, osa on siirtynyt laittomasti eli lisenssejä maksamatta ja osa taatusti vannoo vinyylin (ja ehkä cd:n) nimeen hamaan loppuun saakka. Kuitenkin digitaaliseen soittamiseen siirtymisessä on puolensa. Tietokoneiden DJ-ohjelmat mahdollistavat paljon toimintoja, joita perinteiset soittimet eivät tue, ainakaan ilman erillisiä efektilaitteita. DJ-ohjelmalla soittaminen on monessa mielessä helpompaa, mutta toisaalta ne mahdollistavat myös uusia luovempia tapoja soittaa. Voisi sanoa, että DJ-ohjelmat antavat DJ:lle työkaluja, jotka mahdollistavat entistä luovemman soittamisen. Broughton&Brewster (s. 550) sanovatkin, että uudet DJ-ohjelmat häivyttävät ns. perinteisen DJ:n ja muusikon välistä rajaa. DJ-teknologia mahdollistaa siis entistä luovemman DJ-toiminnan, mutta kuitenkin tälle toiminnalle ja teknologialle halutaan asettaa rajoitteita. Tämä kyseinen asia on mielestäni räikeän selkeästi ristiriidassa sen kanssa, että koko tekijänoikeusjärjestelmän tehtävä on luovuuden edistäminen.

Kun digitaaliaikana yritetään soveltaan lainsäädäntöä, joka on tehty silloin, kun kopio oli poikkeus eikä normi, niin mennään metsään. Näiden syiden, kahteen kertaan maksattamisen sekä hinnoitteluratkaisujen vuoksi DJ-lisenssi järjestelmää ei pidetä oikeutettuna (lähde: Iso G). Ja se johtaa siihen, että sääntöjä ei noudateta, koska niiden logiikka ei enää edes tulisi soveltaa, jos asiassa käytettäisiin järkeä. Kun sääntöjä ei noudateta, niin koko lisenssijärjestelmän legitimiteetti (on se hieno sana) on vaakalaudalla ja asialle täytyy tehdä jotain.

Mitä asialle pitäisi tehdä?

En todellakaan vastusta sitä, että taiteilijat saisivat töistään rahaa, mutta DJ-kopiolisenssin kohdalla metodi on vain totaalisen väärä, epäoikeudenmukainen eikä sillä ole legitimiteettiä. Kaikista järkevintä mielestäni olisi, että julkisen esittämisen maksuihin sisällytettäisiin oikeus käyttää mielinmäärin kopioita, kunhan ne on tehty laillisesta lähteestä. Se helpottaisi DJ:iden uuteen teknologiaan siirtymistä eikä rajoittaisi luovuutta samoissa määrin, mitä nykyinen käytäntö. Se myös mahdollistaisi sen, ettei kopioiden käytön maksuista voisi luistaa. Se olisi tosin epäreilu paikoile, jotka eivät käytä missään määrin kopioita, mutta väittäisin, että nämä paikat ovat varsin pienessä vähemmistössä siinä vaiheessa, jos julkisen esittämisen luvat sisältävät myös kopioluvat. Maksutaakka siirtyisi myös yksityisiltä henkilöiltä ravintoloille, jotka sen hyödyn siitä DJ:stä kuitenkin saavat.

(Laillisen lähteen vaatimus ei ole täysin ongelmaton, koska se sulkee pois mashupit, laittomat remixit sekä sellaiset harvinaisuudet, joita ei ole enää kaupallisesti saatavana Esim. Aavikon Torpedo Boys on helvetin kova menobiisi, mutta ei saatavilla enää kaupallisesti ja tuokin on saletisti Youtubessa luvatta. Ei mennä tähän keskusteluun kuitenkaan enempää)

Toinen vaihtoehto on, että kopiolisenssejä vaaditaan vain jukebokseistä ja soittorasioista, joissa kopioita käytetään. Soittorasia ei tee luovaa työtä, DJ tekee. Tämän vaihtoehdon mahdollistaisi se, että yksityisen kopioinnin lainsäädäntö voisi mahdollistaa tämän. Yksityisellä käytöllä ei yleensä tarkoiteta toimintaa, joka tapahtuu ansiotarkoituksessa, MUTTA Haarmann sanoo (s. 179), että ”esimerkiksi tieteen tai taiteen harjoittamista ei yleensä pidettäne ammattitoimintana”, kun hän puhuu yksityisestä kopionnista. DJ:t ovat esiintyviä taiteilijoita ja en näe mitään syytä sille, että miksi DJ-toimintaa ei voitaisi pitää taiteenharjoittajina. Sitähän ne ovat tavalla tai toisella ovat.

JÄLKILISÄYS: Kolmas vaihtoehto, joka tuli mieleen, olisi siirtää kopiolisenssit täysin ravintolan/yrityksen harteille, vaikka se ei mielestäni olisi niin järkevä näin digiaikana kuin tuo ensimmäinen vaihtoehto. Tuskin yksikään yökerho Suomesssa jättäisi nykyaikana kopiolisenssiä ottamatta, jos vaihtoehtona on, että DJ:t joko saavat soittaa kopioita tai eivät saa. Mitään erillisiä DJ-lisenssejä ei kaupiteltaisi eikä paikkojen lisenssillä olisi mitään rajaa kopioiden määrästä. Koko laskutuksenkin kohdalla järkevämpää olisi veloittaa nimenomaan kopioiden käytöstä sen mukaan, että kuinka monta asiakaspaikkaa paikassa on ja kuinka monta tuntia se on viikossa auki kuin sen mukaan kuinka montaa kopiota paikka käyttää. Se on kuitenkin relevantimpaa, että kuinka paljon sitä musiikkia soi eikä se kuinka monelta kopiolta se musiikki kuuluu.

Keneen vetoan?

Vetoan kaikkiin muusikoihin ja musiikkibisneksessä oleviin ihmisiin, että tähän asiaan saataisiin joku tolkku. Haittaako Kauko Röyhkää oikeasti se, että DJ soittaa omistamiltaan levyiltään ripattuja biisejä tietokoneelta? Haittaako Pariisin kevään Arto Tuunelaa oikeasti se, että DJ ostaa heidän biisinsä 7digitalista ja soittaa tietokoneelta? Miksi se eroaa siitä, että soittaa saman kappaleen alkuperäiseltä levyltä? Haluavatko pienet artistit todellakin sitä, että jokaisella DJ:llä on vain se muutama sata kappaletta käytettävissään, koska siihen se menee ja se on ihan varma, että Jenni Vartiainen ja Lady Gaga ei ole ensimmäisenä listalla, jos biisivalikoima täytyy supistaa muutamaan sataan, että se mahtuu laillisesti halvimman lisenssin alle? Vai olisiko ehdotuksissani mitään tolkkua käytännön ja sujuvuuden kannalta? Vetoan Gramexiin ja Teostoon, että ottavat järjen käteen asiassa ja siirtyvät nykyaikaan käytäntöjensä kanssa. Vetoan DJ-toimintaa harrastaviin ihmisiin, että eivät vain mumise ja jupise asiasta omissa piireissään. Linkittäkää vaikka tätä tekstiä eteenpäin, olkaa yhteydessä järjestöihin, puhukaa muusikoille ja ottakaa oikeasti oikeutettu asemanne esiintyvinä taiteilijoina muiden joukossa älkääkä suostuko pompoteltaviksi. Kaikkeen ei tarvitse suostua. Kuten teininä (ja edelleen) kovasti fanittamani hardcore-yhtye Refusedin Dennis Lyxzén toteaa Bloody Beetrootsin biisissä Church of Noise suorastaan eeppisen vallankumouksellisesti, että

It only takes five fingers to form a fist
It only takes one thought to rise up and resist
It only takes a sound to change the beaten path
It only takes love and courage to take it all back

Tosin en suosittele käyttämään nyrkkiä lyömiseen, mutta sitä voi vaikka heristellä, jotta muutoksia saadaan aikaan. Rauhaa ja vastarintaa!

-Tero

Kirjoittaja on DJ, tapahtumajärjestäjä, kulttuuriaktiivi, kulttuuripolitiikan opiskelija sekä wannabe-mielipidevaikuttaja. Hän omistaa myös yli tuhat aitoa ja alkuperäistä äänitettä, joista on jo kerran maksanut ja joiden kopioiden käytöstä häneltä vaaditaan rahaa. Kirjoittaja tekee myös paskaa gradua aiheeseen liittyen.

P.S. Eeppinen lopetus toimii aina!

P.P.S. Nyt hämmentävän moni ammatti-DJ on tarttunut termiin “sedulan DJ” ja pitänyt sitä halventavana. Tarkoitus ei ole kyseenalaistaa kenenkään ammattitaitoa ja musiikillista tietämystä. “Sedula”-termillä viittaan vain näihin ketjupaikkoihin, joiden musiikkiprofiili on luotu isoimpien radiokanavien isoimpien hittien pohjalta, ja joissa soittaan korkeintaan myös isoimpia hittejä menneiltä vuosilta. Näitä yökerhoja, joita löytyy joka kylästä kutakuinkin samalla profiililla tehtyä. Tästä en syytä DJ:tä ja varmasti tekevät näissäkin paikoissa työnsä hyvin. Toivoisin kuitenkin, että pääsette termivalinnastani ohi ja pystytte lukemaan tekstistä sen olennaisen.

Lähteet:

Broughton, Frank & Brewster, Bill (2006a): Last Night a DJ Saved My Life: The History of the Disc Jockey. New York: Grove Press

Haarmann, Pirkko-Liisa (2005): Tekijänoikeus ja lähioikeudet. Helsinki: WSOYpro

Karo, Marko, Lavapuro, Juha & Mylly, Tuomas (2007): ”Johdanto: tekemisen vapaus” teoksessa Karo, Marko, Lavapuro, Juha & Mylly, Tuomas (toim.): Tekemisen vapaus – Luovuuden ehdot ja tekijänoikeus. Helsinki: Hakapaino Oy

Mylly, Tuomas (2004): Tekijänoikeuden ideologiat ja myytit. Lakimies vol. 102, 2/2004

Aiheesta muualla netissä:

DJ Orion – Teostoa (ja Gramexia) tapaamassa #3 ja “SEE ALSO”-otsikon linkit

Stara.fi – DJ-supertähti Staralle: “Tiskijukka on taiteilija”