Jyväskylän keskustassa ilmoitustilaa saa rahalla, mutta onko vapaalle ilmoitustilalle sijaa?

Jyväskylän tapahtumajärjestäjien keskuudessa eletään aktiivisia aikoja. Kaupungin ilmoitustila on herättänyt kulttuuriaktiivien keskuudessa jo vuosia keskustelua. Esteettinen kerho -blogissa asiasta kirjoiteltiin pari vuotta sitten.

Asiat ovat kuitenkin vihdoin hieman edenneet. Viime vuoden puolella kävimme porukalla keskustelemassa Jyväskylän kaupungin edustajien, Jyväskylän elävä keskusta RY:n, poliisin ja muiden toimijoiden kanssa kaupungin ilmoitustaulutilanteesta. Kyseisessä kokouksessa luvattiin, että Vapaudenkadun muutama vuosi sitten hävinnyt ilmoitustaulu tulee takaisin. Ja tuli. Kiitokset siitä. Ehdotimme myös, että Matkakeskuksen ylikulkuun ja vanhaan Lutakon ylikulkuun tulee lisää ilmoitustilaa. Toiseen tuli yksi taulu lisää ja toiseen kaksi. Hieno juttu, vaikka nyt tilannetta seuranneena näyttää siltä, että tarve olisi edelleen suurempi. Ja roskikset ois kiva olla niiden vieressä.

Yläkaupungin yön toiminnanjohtaja, Hear RY:n puheenjohtaja ja superkulttuuriaktiivi (=tekee superkulttuuria ja on superaktiivinen) Kyösti Ylikulju neuvotteli myös kaupungin puolelta Kirkkopuiston reunalla olevaan lasivitriiniin avaimet tapahtumajärjestäjien käyttöön. Muutamien kuukausien pähkäilyn jälkeen saimme aikaan keikka- ja klubijärjestäjien kanssa tehtyä yhteisen kuukausijulisteen ja kävimme myös poseeraamassa sen edessä. Keskisuomalainenkin teki pienen jutun kuten myös Suur-Jyväskylän lehti. Julisteet sponsoroi Kopioteam ja niitä on tällä hetkellä nähtävillä A0-koossa Kirkkopuiston vitriinissä ja Vapaudenkadun julisteseinällä sekä A1 koossa Forumin Carlingsin ikkunassa sekä kaupunginkirjastolla. Jatkossa ehkä myös joissain muissa paikoissa. Matkakeskukselle ei julisteelle paikkaa saatu, vaikka yritimme (olisihan se Jyväskylän kävijälle mahtava tietopaketti!). Yhteinen tapahtumajuliste on kuitenkin esimerkki siitä, että yhteistyössä on voimaa ja uudenlainen tiedotuskanava on sekä kaupunkilaisten, että tapahtumajärjestäjien etu.

Kaikki ei ole kuitenkaan ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Yläkaupungilla on Kauppakatu 14:ssa ollut jo tovin epävirallinen julisteseinä, joka poistuu käytöstä, koska se on vuokrattu Äkkigallerialle. Hienoon tarkoitukseen toki, mutta heikentää yläkaupungin onnetonta ilmoitustilatilannetta entisestään. Myös Kirkkopuiston vitriinin käytön tilanne on epäselvä ja yhteinen tapahtumajuliste joutuu ehkä siirtymään evakkoon siitä. Nähtäväksi jää.

Vaikka tilanne on parantunut, niin se ei kuitenkaan ole riittävä. Nuo aiemmin lisätyt ilmoitustilat ovat sellaisia, että tietyssä ilmansuunnassa asuvat ihmiset kävelevät niiden ohi lähinnä todella satunnaisesti. Ja kuten äsken mainitsin, niin yläkaupungin ilmoitustila on lähinnä olematonta. Yhtään virallista ulkona olevaa ilmoitustaulua ei siellä ole. Onneksi monet liikkeet suostuvat ottamaan julisteita tiloihinsa ja kampuksella on kohtalaisen hyvin paikkoja.

Se ei kuitenkaan poista sitä, että tarvetta ulkotaululle on. Sen huomaa jo siitä kuinka julisteita laitetaan luvattomiin paikkoihin. Jos virallisia tauluja löytyisi, niin tätä tapahtuisi huomattavasti vähemmän. Yksi A3-juliste maksaa monessa painopaikassa noin euron, joten ei niitä ihan huvikseen ja ilkeyttään levitetä kaupunkikuvaan vaan tahdotaan, että ihmiset tietävät tapahtumista. Sosiaalinen media ei ainakaan vielä korvaa perinteisiä julisteita ja joka muuta väittää ei varmasti ole järjestänyt ruohonjuuritason kulttuuritapahtumia.

Täysin pyhimyksiä tapahtumajärjestäjät eivät ole. Sähkökaappeihin julisteiden liimailuista oli Jyväskylän energia antanut noottia eri tahoille, koska se aiheuttaa ongelmia sähkökaappien avaamiseen. Meillä on Facebookissa olemassa yhteisö, jossa me näistä asioista keskustelemme ja noottia sähkökaappeihin julisteiden liimailuista annoimme toinen toisillemme. Vertaiskritiikki on varmasti myös paljon tehokkaampi tapa puuttua ongelmakohtiin kuin ylhäältä tulevat huomautukset ja tuntuikin, että eri tahot ymmärtävät jatkossa välttää tällaista ilmoitusten liimailua.

Kaupungin puolelta ollaan sanottu, että ydinkeskustassa ei olisi juuri tilaa vapaalle ilmoitustilalle. Sanottiin, että jos paikka keksitään, niin tilakin järjestyy. Kävelin eräänä marraskuisena iltana keskustassa ja tästä inspiroituneena aloin pohtimaan mahtuisiko sinne jonnekin ilmoitustilaa. Ei tarvinnut kauan pyöriä, kun sitä kiinni huomiota siihen, että “hitto, täällähän on vaikka kuinka paljon ilmoitustilaa”. Lyhyellä pyörimisellä löytyi heti yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi ja seitsemän todella hyvällä sijainnilla olevaa ilmoituspaikkaa. On siellä enemmänkin, mutta ehkä nämä riittävät pointtini tueksi. Terkkuja vaan Jean-Claude Decauxille.

Tässä kohtaa kaupungin edustajien lausunnot eivät ole enää johdonmukaisia: jos keskustasta on niin hankala löytää tilaa vapaalle ilmoitustilalle paikkaa, niin minkä ihmeen vuoksi sitä tuntuu löytyvän ranskalaiselle suuryhtiölle ja huutaville mainostauluille? Niin, no ei tämä oikeastaan ole edes niin hankala kysymys, koska kyse on rahasta. Jos on riittävästi rahaa, niin tilaa näkyy löytyvän vaikka mistä. Laskekaapa vaikka kuinka monta JCDecauxin hallinnoimaa ulkomainosta näette kävellessänne kaupungilla. Vapaan yhteisen kaupunkitilan vuokraaminen kaupallisille toimijoille johtaa lopulta siihen, että äänensä ja asiansa saa kuuluviin ainoastaan he, kenellä siihen on rahaa. Se ei ole demokraattista kaupunkitilan käyttöä.

Minun ja monien Jyväskyläläisten tapahtumajärjestäjien vaatimukset ydinkeskustaan ja yläkaupunkiin sijoitetusta vapaasta ilmoitustilasta eivät ole millään tavalla kohtuuttomia. Jos kaupalliseen käyttöön tässä kaupungissa on vuokrattu satoja ellei tuhansia neliöitä tapahtumajulistepinta-alaa, niin ei luulisi olevan muutaman kymmenen neliön vaatiminen kaikkien yhteiseen käyttöön täysin kohtuuton vaatimus.

Vapaa ilmoitustila on kaikkien kaupunkilaisten käytössä eikä se syrji eri toimijoita maksukyvyn tai tarkoitusperän mukaan. Sitä voivat käyttää niin yksityiset kaupunkilaiset kuin järjestöt, ruohonjuuritason toimijat kuin isommatkin tapahtumajärjestäjät. Vapaa ilmoitustila on vahvasti paikallisia yhteisöjä, järjestöjä ja yrityksiä hyödyttävää. Sen kustannukset kaupungille ovat olemattomat, mutta hyödyt kaupunkilaisille merkittävät. Erilaiset tapahtumat, järjestöt ja harrastustoiminta saa näkyvyyttä ja sitä kautta ihmiset enemmän miellekästä tekemistä.

Ei nillitystä ilman korjausehdotuksia. Asialle voidaan tehdä jotain, jos vain tahtoa riittää. Oma ehdotukseni ydinkeskustan vapaalle ilmoitustilalle on piirretty kivasti seuraavaan kuvaan.

Ehdotus ydinkeskustan vapaaksi ilmoitustilaksi

Kyseessä on siis näkymä kompassilta Asemakadulta Lyseolle kohti. Ilmoitustila tulisi pyöräparkkien eteen ja olisi sijoitettu ylämäkeä vasten. Ilmoitustaulu voisi tulla ehkä n. metrin nykyisen kivipytingin yläpuolelle. Koska taulu on ylämäkeä vasten, niin se ei peitä maisemaa juuri lainkaan ellei pyöräparkkia pidä maisemallisesti tärkeänä. Samassa kohtaa on jo liikennemerkki maisemointia häiritsemässä, joten vaikutus olisi minimaalinen, mutta sijainti ja taulun koko olisi varsin passeli. Hieman vastaava paikka on pyöräparkin edusta yläkaupungin suuntaan sekä asemakatua alamäkeen. Sellainenkin pointti tuli esille, että tämä voisi myös vähentää pyörien väärinpysäköintiä, koska julisteseinän eteen parkkeeraamalla laitat pyöräsi jonkin asian tielle, joten kynnys väärinpysäköintiin nousisi. Jos nämä eivät ole hyviä ehdotuksia, niin JCDecauxin pömpeleitä vastaavat paikat käyvät myös. Niitä on kävelykadulla useita.

Yläkaupungin osalta Kirkkopuiston vieressä on mielestäni monta kohtaa, johon vapaata ilmoitustilaa voisi laittaa tai sitten esimerkiksi jonkun yläkaupungin pyöräparkin viereen.

Ilmoitustila-asioita ja muita agendoja me kulttuuriaktiivit ajamme mahdollisesti jatkossa oman yhdistyksen kautta. Sellaista kattojärjestöä kulttuuritoimijoille on kaavailtu ja pääsiäismaanantaina selviää lisää.

P.S. Jyväskyläläisestä tapahtumatoimijoiden yhteistyöstä mahtavana esimerkkinä on myös JKL All Stars -tapahtuma, joka kokoaa saman katon alle toistakymmentä klubijärjestäjää. Tapahtumakonsepti on tietääkseni tässä mittakaavassa uniikki Suomen tasolla. Kovia kekkereitä ollut ja PE 5.4. vieraillaan Brassa. Kolme osastoa, artistivieraina Gracias, Fanu ja Bright Shades, JKL All Stars -kollektiivin DJ:t sekä minä pinkissä kylpytakissa eli ehdottomasti kokemisen arvoinen tapahtuma. Kun Jyväskylässä tehdään tällaista hienoa omaehtoista kulttuuria mitä suuremmissa määrin, niin ei olisi kohtuuton kädenojennus kaupungilta hieman parempiin ilmoitusmahdollisuuksiin.

Advertisements

Yle Areenafy – vertaisverkkojakelu osaksi Ylen tulevaisuutta

Olin perjantaina keskustelutilaisuudessa, jossa oli Ylen edustajia puhumassa Ylen tulevaisuudesta ja kartoittamassa ihmisten näkemyksiä siitä, mitä Ylen pitäisi olla ja miten Ylen toimintoja tulisi kehittää. Mielenkiintoinen tilaisuus kaikenkaikkiaan. Tilaisuudessa pohdittiin myös jakelun haasteita tulevaisuudessa esimerkiksi sen kannalta, mitä teräväpiirtotasoisen videon nettijakelu vaatii kapasiteettia. Se vaatii paljon ja täten maksaa paljon, jos sen toteuttaa perinteisin menetelmin. Nokkelana poikana sitten pohdin asiaa ja tässä on tulos.

Ylen tulisi kehittää yhteistyössä muiden Euroopan lähetysyhtiöiden kanssa open source -pohjainen vertaisverkkosovellus materiaaliensa verkkojakeluun. Vertaisverkkopohjainen sen vuoksi, että se säästää palveluntarjoajan kaistaa ja se on tehokasta. Esimerkkejä vertaisverkkopohjaisista sovelluksista musiikin jakelussa on Spotify, videoiden puolelta Voddler ja monenlaisessa tiedostonjaossa käytetty BitTorrent. Olemassaolevia ratkaisuja siis on, joten sellainen on mahdollista toteuttaa radio- ja tv-ohjelmien jakeluun.

Miksi yhteistyössä Euroopan lähetysyhtiöiden kanssa? Siksi, että se säästää resursseja. Ei ole mitään järkeä siinä, että jokainen Euroopan maan julkinen televisioyhtiö kehittää oman järjestelmänsä joko tilaustyönä tai omalla osaamisella. Kun puhutaan immateriasta, niin kertaalleen tehty ohjelmisto voidaan kopioida äärettömiä kertoja marginaalisin kustannuksin, joten kertaalleen kehitetty toimiva ohjelmisto voitaisiin ottaa käyttöön kaikissa rahoitukseen osallistuneissa maissa ilman, että siitä joutuisi enää uudelleen maksamaan.

Miksi open source? Siksi, että se on järkevää (lähes poikkeuksetta) kehittää julkisten palveluiden ohjelmistosovellukset open sourcena, jotta ei olla riippuvaisia yhtiöstä, jolta ohjelma tilattiin eikä sovelluksen tekijänoikeudet aiheuta mitään esteitä sen käytölle tai muokkaamiselle. Open source -ohjelmistoa voitaisiin myös räätälöidä jokaiselle maalle niiden tv-yhtiöiden tarpeita vaatimaan, koska koodi on avointa. Kun riittävän perusteellinen pohja on tehty, niin sovellusta voisi jokainen taho kehittää haluamaansa suuntaan, esim. erilaisilla ”lisäosilla” samaan tapaan kuin Facebookin aplikaatiot (hirveä anglismi). Isommat päivitykset sovellukseen olisi varmaan järkevintä kuitenkin rahoittaa yhteisesti. Kaikki lisäosat olisivat toki kaikkien saatavilla, koska ne ovat open sourcea, mutta tästä voisi kehittää jonkun herrasmiesdiilin, että jos joku maa ottaa tietyn sovelluksen käyttön, niin myös maksavat jonkun kivan boonuksen hyvän lisäosan kehittäneelle taholle.

En tiedä, mitä tallainen hanke maksaisi. Se ei varmastikaan olisi halpa, mutta sen vuoksi yhteisrahoitus olisi järkevä. Ominaisuuksia siihen voisi ottaa jo olemassaolevista ohjelmista kuten Spotifystä ja Voddlerista. Esimerkiksi ohjelmien lataaminen offline-tilaan voisi olla ihan kätevä sekä erilaiset sosiaaliset toiminnot kuten vaikkapa omien ohjelmalistojen tekeminen. Jos yhteistyötä muiden Euroopan lähetysyhtiöiden kanssa tehtäisiin, niin siellähän voisi olla mahdollisuus vaikka katsoa muiden maiden ohjelmia ja miksei jopa tekstittää niitä harrastelijavoimin.

Levitysteknisesti asia on mahdollista, joten asia vaatisi vain tahtoa ja rahoitusta. Sisältöjen kannalta asia ei toki ole niin yksinkertaista, koska tekijänoikeudet rajoittavat käyttöä melko paljon. Tämän ei pitäisi kuitenkaan olla ongelma kanavan omien ohjelmien kohdalla, koska ne voitaisiin lisensoida niin, että niiden käyttö on mahdollista. Myös kanavan rahoittamien, mutta ulkoa ostettujen ohjelmien kohdalla voitaisiin vaatia Creative Commons -lisenssin käyttöä, jotta aineistot saadaan tehokkaasti käyttöön.

Nyt kun aloin tässä asiaa unelmoimaan, niin samaa sovelluspohjaa voisi hyödyntää myös esimerkiksi Euroopan digitaalisen kirjaston eli Europeanan käyttämiseen. Ja sen lisäksi tuo muiden tuotantoyhtiöiden tuotannon katselu olisi aivan mainio lisä eurooppalaisten julkisten tv- ja radioyhtiöiden toimintaan. Rahojen jakelu voitaisiin hoitaa niin, että esimerkiksi Yle maksaisi sen perusteella Euroopan muille tv-yhtiöille, kuinka paljon heidän ohjelmiaan on Ylen sovelluksen kautta katseltu. Luulisin, että ainakin BBC:n tuotanto voisi olla suosittua myös suomalaisten katsojien keskuudessa, mutta jos tuo harrastelijapohjalta toimiva tekstittäminen saataisiin toimimaan, niin miksei myös monet muiden maiden tuotannot. Yle toki voisi myös itse harrastaa tekstittämistä ulkomaisille ohjelmille, mutta tuo harrastelijavoimin toimiva järjestelmä loisi merkittävän paljon enemmän käännösmateriaalia ja eikä maksaisi tv-yhtiöille juuri mitään. Se voisi myös olla mainio keino pienemmille kielialueille saada omaa ohjelmistoaan ihmisten tietoisuuteen esimerkiksi sosiaalisen median kautta.

Tämä hieno sovellus nimeltään Yle Areenafy tulisi olla saatavilla sitten tietokoneille, mobiililaitteisiin, konsoleille sekä kaikenlaisiin laitteisiin, jotka tukevat vastaavia sovelluksia. Yle Areenahan löytyy jo Playstation 3:lle ja esimerkiksi Youtuben ja Vimeon softia saa uusimpiin telkkareihin, joten tuki uusille televisioille ja vastaaville medialaitteille olisi hyvä olla. Softan kautta voisi etsiä materiaalia hakusanoilla sekä sovellus osaisi suositella myös aiempien katsomien ohjelmien perusteella.

Jaha, eiköhän siinä ole visiota kerrakseen. Miltä kuulostaa?

P.S. Jos ei ole vielä tuttu teksti, niin tuo tekstini julkisesti rahoitetusta kulttuurista käsittelee osittain samoja teemoja.

Aiheesta muualla netisssä:

Yle.fi – millaisin askelin kohti avoimuutta? ja kaikki siinä linkatut tekstit

Gramex ja TTVK luovan työn tekijöiden kimpussa

Viime viikolla uutisointiin kuinka Gramex ja TTVK (Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus) oliva Turussa ratsanneet ravintoloita siltä varalta, että joku DJ käyttää kopioita toiminnassaan. Osa ihmisistä varmaan on olleet, että “hähä, siitäs saivat epärehelliset DJ:t”, mutta mietitäänpä tätä asiaa niin kuin kokonaisuudessaan. Tästä tekstistä taitaapi tulla pitkä ja se kiinnostaa ehkä eniten DJ:tä (hitto ku tää on vaikia taivuttaa) sekä tekijänoikeudesta kiinnostuneita. Ensimmäinen osa tekstistä käsittelee tekijänoikeutta ja digitaaliajan ongelmia, toinen osa spesifimmin DJ-lisenssejä ja nykyistä touhua sen ympärillä. Voisi ehkä myöhemmin jakaa tekstin kahteen blogaukseen, mutta koska tarvitsen taustaa argumentaation tuekseni, niin tuuttaan sen tähän samaan.

Tekijänoikeuden tarkoitus ja mikä sen tarkoitus ei ole

Ensinnäkin olisi hyvä muistuttaa mieleen, että mikä on tekijänoikeuden tarkoitus. Haarmannin kirjassa Tekijänoikeus ja lähioikeudet (s. 9), joka löytyy todennäköisesti jokaisen tekijänoikeusjuristin hyllystäkin, sanotaan, jotta

Tekijänoikeudenhistoria osoittaa tekijänoikeuslainsäädännöen yhdeksi tärkeimmistä tavoitteista kirjallisuuden ja taiteen edistämisen.

Mylly, Lavapuro ja Karo taas sanovat (s. 12) asiasta eri sanoin:

Tekijänoikeuslainsäädännön keskeisenä tavoitteena on edistää vapaata henkistä luomistyötä sen eri muodoissa.

Tämä on se lähtökohta, jonka kautta itsekin tekijänoikeutta tarkastelen ja joka on mielestäni sen tarkoitus. Tätä lähtökohtaa ei missään tapauksessa ikinä pitäisi unohtaa, kun tarkastellaan asioita, joihin tekijänoikeus liittyy. Tämän näkisin ikäänkuin tekijänoikeuslainsäädännön “perustuslakina”, jonka kautta koko lainsäädäntöä tulisi tulkita eikä oikeuden päätökset tai lainsäädäntö tulisi koskaan olla tämän asian kanssa ristiriidassa.

Tekijänoikeuden tarkoitus ei ole siis maksimoida tekijänsä tuloja eikä tekijänsä oikeuksia teokseensa (kts. esim. sivu 243). Tekijänoikeuden tarkoitus ei ole se, että tekijälle luodaan monopoli teokseensa. Se on tekijänoikeuden väline, ei tarkoitus. On erittäin tärkeä muistaa näiden kahden asian ero eikä se tunnu nykypäivänä olevan kaikille kauhean selvää. Tämä tarkoittaa siis sitä, että jos se monopoli ja tekijänoikeuden tarkoitus ovat ristiriidassa, niin olisi oikein tulkita asiaa aina lähtien siitä tekijänoikeuden tarkoituksesta.

Digitaaliaika ja tekijänoikeuslainsäädännön yhteensopimattomuus

Keskityn tässä tekijänoikeuslain kohtaan, joka koskee kappaleen valmistamista. Lain säätämisen aikoihin kappaleen valmistaminen eli kopiointi oli erityistapaus, jota varten oli erityiset pykälänsä. Digitaalimaailmassa kopio ei ole enää poikkeus vaan normi. Kun erityistapauksesta tulee normaali tapaus myös lain alkuperäinen tarkoitus hämärtyy. Haarmann toteaa (s. 117), että digitaalitekniikka on tuonut uusia ongelmia tekijänoikeuden tulkintaan ja Myllykin toteaa, että “jo pelkkä pääsy digitaaliseen informaatioon edellyttää kopioitumista” (s. 242). Mylly, Lavapuro & Karo (s. 10) mainitsevatkin sen ristiriidan kuinka

Viimeistään digitaaliteknologian myötä tosiasiallisesti kadonnut ero alkuperäisen ja kopion välillä on säilyttänyt semansa tekijänoikeuden sulkeutuneissa oppirakennelmissa.

Tämä on tuntuisi myös olevan Gramexin ja TTVK:n lähtökohta asioihin eli kopiointi on tekijänoikeudellisesti relevantti tapahtuma aina ja ikuisesti, vaikka tekijä ei mitään menettäisikään.

Onko DJ-toiminta luovaa työtä?

On. Kertokaa joku perustelu, miksi ei olisi? Broughton & Webster – jotka ovat kirjoittaneet varmaan ainoan hyvän ja relevantin teoksen DJ:n historiasta- sanovat, että DJ-toiminta onkin historian saatossa muuttunut enemmän äänitteiden esittelystä (introducing) äänitteiden yhdistämiseen (combining) (s. 22). Voitaisiin siis sanoa, että DJ:t nykyään enemmän esiintyvät (perform) musiikin avulla kuin esittävät musiikkia (s. 17). Taiteenlajina DJ-toimintaa voisi verrata esimerkiksi kuvakollaaseihin, joissa useista (muiden tekemistä) teoksista muodostuu yhtenäinen kokonaisuus, jossa osa kuvista on limittäin, osan mittasuhteita tai värimaailmoja ehkä muokattu. Tässä mielessä DJ:t voidaan nähdä postmoderneina artisteina, jotka ottavat ideoita ja palasia muilta taiteilijoilta ja yhdistävät ne uudella luovalla tavalla (s. 23).

Itse näen DJ:t esiintyvinä taiteilijoina, osa on hyviä ja osa on huonoja. Esiintyvä taiteilija se on huonokin esiintyvä eikä toiminnan laadullinen taso määritä toiminnan luonnetta. Paradoksaalista sinällään on, että DJ työtä ei lähtökohtaisestikaan voi tehdä rikkomatta taiteilijan moraalisia oikeuksia, koska työhön kuuluu aina teoksen muuntelua. Jos ei kuulu, niin kyseessä ei ole DJ vaan ihmisennäköinen jukeboksi. Käytännössä kuitenkin “huonoimmatkin” DJ:t teoksia muuntelevat, vähintään lyhentelevät ja soittavat hieman limittäin.

DJ-lisensseistä ja niiden ongelmista

Teosto ja Gramex tarjoavat DJ-lisenssejä DJ:lle, jotta he voisivat käyttää kopioita toiminnassaan. Teoston lisenssin ehdot näyttää tältä ja Gramexin tältä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että DJ joutuu maksamaan DJ-lisenssejä, jos

  • soittaa koneelta tai poltetuilta levyiltä musiikkia, joka on otettu omistamiltaan levyiltä
  • soittaa koneelta tai poltetuilta levyiltä musiikkia , joka on ripattu kirjaston/kaverin levyiltä tai kopioitu kavereilta muutoin
  • soittaa koneelta musiikkia tai poltetuilta levyiltä, joiden biisit ostettu iTunesista, Spotifystä (7digitalista) tai vastaavasta digitaalimusiikkikaupasta

Yksi iso ongelma on se, että lisenssit eivät millään tavalla erittele sitä, että oletko jo kertaalleen maksanut musiikista vai ei. Eli on ihan sama, että onko kaikki biisisi kopioitu kavereilta tai kirjaston koneilta, niin joudut maksamaan saman kuin kaveri, joka on ripannut kaikki biisinsä omilta levyiltä tai ostanut digimusakaupoista. Tämä ei ole vain oikein, miksi kertaalleen maksetusta pitää jo maksaa uudelleen? Lisenssit myös käytännössä mahdollistavat sen, että jos haluaa vaikka imuroida kaiken netistä, niin se on mahdollista, koska ei ole mitään keinoa todentaa, että onko kopio tehty laittomasta lähteestä vai ei ellei ole jättänyt id3-tägeihin “piratebays rules ok!”-tyyppisiä tekstejä. Outoa on, että kopioiden käyttö ei ole sallitua edes silloin, vaikka vierestä löytyisi kaikki levyt alkuperäisinä metrin pinoissa. Kopio on kopio on kopio on kopio.

(Joskin mainittakoon, että jos haluaisin, niin voisin DJ-kaverieni kanssa perustaa esimerkiksi suljetun DC-hubin, jossa voisimme kopioida tiedostoja keskenämme täysin laillisesti ja se menisi vielä yksityisen kopioinnin piiriin, joka ajaisi kutakuinkin saman asian kuin laiton lataaminen. Raja on toki vaikea määritellä, että kuinka monta osallistujaa siinä voisi olla, mutta kymmenestä pariinkymmeneen olisi varmaan vielä laillista. Eli jos tahtoa on, niin laillisesti pystyy kyllä kopioimaan kutakuinkin kaiken DJ-käyttöön tarvitsemansa materiaalin ilman, että täytyy maksaa senttiäkään artisteille tai levy-yhtiöille, paitsi sitten niiden lisenssien muodossa. Miksi silti DJ:t ostavat edelleen musiikkia jossain muodossa? Koska useimmat näkevät sen olevan oikein.)

Toinen ongelma on noiden lisenssien hinnoittelu kappalemäärän mukaan. Se tuntuu intuitiivisesti oikealta, mutta ei kestä kriittistä tarkastelua. Jos mietitään kuinka paljon jotakin teosta hyödynnetään julkisessa esityksessä, niin onko olennaista se kuinka montako kopiota siitä on tehty vai se, kuinka usein tai kuinka monta minuuttia sitä soitetaan? Kumpi DJ on oikeutettu maksaman enemmän, se joka soittaa 500 biisiä kutakin kerran vai se, joka soittaa 250 kappaletta kutakin kymmenen kertaa eli yhteensä 2500 toistoa? Nykyisellään ensimmäisen pitää maksaa enemmän. Biisimääräpohjainen lisenssisysteemi myös syrjii sellaisia DJ:tä, jotka soittavat monipuolisesti tai monenlaisissa paikoissa. On sanomattakin selvää, että DJ, joka soittaa kymmenessä eri paikassa ja järjestää omia klubitapahtumia tarvitsee enemmän kappaleita kuin jonkun paikallisen sedulan vakio-DJ, joka soittaa niitä päivän hittejä kyllästymiseen asti. Sedulan DJ ei edistä musiikin monimuotoisuutta (ainakaan samassa määrin ja poikkeuksia on), ensimmäinen kylläkin. Mainittakoon myös, että jokainen paljon sampleja käyttävät DJ:tkin ovat ikävässä asemassa, koska jokainen tallennettu sample lasketaan järjestöjen mukaan kopioksi.

Lisenssien hintoja ei myöskään ole suhteutettu mitenkään tuloihin tai keikkamäärään. Halvimmat lisenssit maksavat yhteensä se vajaa 300 euroa ja Suomessa on satoja DJ:tä, jotka tekevät asiaa täysin harrastuksenaan eivätkä tienaa edes tuota 300 euroa vuoden esiintymisillään. Lisenssit ovat myös kalliita kaikille muille paitsi täysipäiväisinä seduloissa soittaville. Itse olen tienannut eri vuosina aika vaihtelevia määriä rahaa DJ-toiminnasta ja jos ei lasketa niitä vuosia, kun palkkiot olivat lähempänä nollaan kuin 500 euroa, niin sellaisesta 2000-8000 euron tienoilla on palkkiot olleet. Eli halvimmat lisenssit olisivat 3,75 ja 15 prosentin välillä DJ-toiminnasta saatavista vuosituloista. Kuinka moni olisi OK sen kanssa, että lätkäistäisiin 4-15 prosentin lisävero omaan palkkaasi? Ja tähän ei toki sisälly edes niiden kappaleiden hankinta tai tekniikan hankinta. Kaikki on toki verovähennettäviä, mutta ei verottaja niitä kuluja kokonaan maksa, vaikka antaakin verotusta anteeksi. Omassa pienessä tutkimuksessani (n=29) DJ:iden mediaanitulot kuussa olivat 70 euroa, joka antaa suuntaa siitä kuinka paljon sellaisia DJ:ta on, jotka eivät toiminnallaan juuri tienaa. Ohjelmatoimiston tai toiminimen kautta toimivien DJ:iden mediaanitulot olivat 800 euroa (n=13). Täysipäiväisesti DJ-hommia tekeviä on verrattain vähän.

Yksi ongelma lisenssijärjestelmän oikeutuksen kannalta on se, että rahoja ei edes tilitetä eteenpäin sen mukaan, mitä DJ on soittanut. Teoston mukaan seuraavat tiedot pitäisi löytyä raportista, jos sen heille toimittaa: biisin nimi, esittäjä, levy-yhtiö, levykoodi, isrc-koodi. Pelkät biisilistat eivät siis riitä. Käsittääkseni Gramex vaatii myös jotain samanlaista.  Tuollaisen raportin tekeminen on kutakuinkin mahdotonta, koska digitaalisessa musiikissa ei noita tietoja edes löydy. Tuo onnistuu silloin, jos ihmiseltä löytyy aidot äänniteet eli siinä tapauksessa, että hän joutuu maksamaan kahteen otteeseen biiseistään. En tosin ole varma onnistuuko aina silloinkaan, mutta rahojen tilitystä oikeille artisteille ei ole ainakaan tehty liian helpoksi. Tämä on myös ymmärrettävää, koska järjestöillä ei ole resursseja käydä läpi pelkkiä “artisti – kappale”-listauksia ja selvitellä asiaa, mutta se ei silti oikeuta asiaa DJ:lle, jos he kokevat, että maksut menevät täysin muualle mitä heidän käyttämänsä teokset ovat.

Lisenssit ristiriidassa tekijänoikeuden tarkoituksen kanssa

DJ-lisenssit ovat omakohtaisten kokemusten mukaan varsin merkittävä tekijä siinä, että osa DJ:stä ei ole siirtynyt digitaaliseen soittamiseen. Osa toki on, osa on siirtynyt laittomasti eli lisenssejä maksamatta ja osa taatusti vannoo vinyylin (ja ehkä cd:n) nimeen hamaan loppuun saakka. Kuitenkin digitaaliseen soittamiseen siirtymisessä on puolensa. Tietokoneiden DJ-ohjelmat mahdollistavat paljon toimintoja, joita perinteiset soittimet eivät tue, ainakaan ilman erillisiä efektilaitteita. DJ-ohjelmalla soittaminen on monessa mielessä helpompaa, mutta toisaalta ne mahdollistavat myös uusia luovempia tapoja soittaa. Voisi sanoa, että DJ-ohjelmat antavat DJ:lle työkaluja, jotka mahdollistavat entistä luovemman soittamisen. Broughton&Brewster (s. 550) sanovatkin, että uudet DJ-ohjelmat häivyttävät ns. perinteisen DJ:n ja muusikon välistä rajaa. DJ-teknologia mahdollistaa siis entistä luovemman DJ-toiminnan, mutta kuitenkin tälle toiminnalle ja teknologialle halutaan asettaa rajoitteita. Tämä kyseinen asia on mielestäni räikeän selkeästi ristiriidassa sen kanssa, että koko tekijänoikeusjärjestelmän tehtävä on luovuuden edistäminen.

Kun digitaaliaikana yritetään soveltaan lainsäädäntöä, joka on tehty silloin, kun kopio oli poikkeus eikä normi, niin mennään metsään. Näiden syiden, kahteen kertaan maksattamisen sekä hinnoitteluratkaisujen vuoksi DJ-lisenssi järjestelmää ei pidetä oikeutettuna (lähde: Iso G). Ja se johtaa siihen, että sääntöjä ei noudateta, koska niiden logiikka ei enää edes tulisi soveltaa, jos asiassa käytettäisiin järkeä. Kun sääntöjä ei noudateta, niin koko lisenssijärjestelmän legitimiteetti (on se hieno sana) on vaakalaudalla ja asialle täytyy tehdä jotain.

Mitä asialle pitäisi tehdä?

En todellakaan vastusta sitä, että taiteilijat saisivat töistään rahaa, mutta DJ-kopiolisenssin kohdalla metodi on vain totaalisen väärä, epäoikeudenmukainen eikä sillä ole legitimiteettiä. Kaikista järkevintä mielestäni olisi, että julkisen esittämisen maksuihin sisällytettäisiin oikeus käyttää mielinmäärin kopioita, kunhan ne on tehty laillisesta lähteestä. Se helpottaisi DJ:iden uuteen teknologiaan siirtymistä eikä rajoittaisi luovuutta samoissa määrin, mitä nykyinen käytäntö. Se myös mahdollistaisi sen, ettei kopioiden käytön maksuista voisi luistaa. Se olisi tosin epäreilu paikoile, jotka eivät käytä missään määrin kopioita, mutta väittäisin, että nämä paikat ovat varsin pienessä vähemmistössä siinä vaiheessa, jos julkisen esittämisen luvat sisältävät myös kopioluvat. Maksutaakka siirtyisi myös yksityisiltä henkilöiltä ravintoloille, jotka sen hyödyn siitä DJ:stä kuitenkin saavat.

(Laillisen lähteen vaatimus ei ole täysin ongelmaton, koska se sulkee pois mashupit, laittomat remixit sekä sellaiset harvinaisuudet, joita ei ole enää kaupallisesti saatavana Esim. Aavikon Torpedo Boys on helvetin kova menobiisi, mutta ei saatavilla enää kaupallisesti ja tuokin on saletisti Youtubessa luvatta. Ei mennä tähän keskusteluun kuitenkaan enempää)

Toinen vaihtoehto on, että kopiolisenssejä vaaditaan vain jukebokseistä ja soittorasioista, joissa kopioita käytetään. Soittorasia ei tee luovaa työtä, DJ tekee. Tämän vaihtoehdon mahdollistaisi se, että yksityisen kopioinnin lainsäädäntö voisi mahdollistaa tämän. Yksityisellä käytöllä ei yleensä tarkoiteta toimintaa, joka tapahtuu ansiotarkoituksessa, MUTTA Haarmann sanoo (s. 179), että ”esimerkiksi tieteen tai taiteen harjoittamista ei yleensä pidettäne ammattitoimintana”, kun hän puhuu yksityisestä kopionnista. DJ:t ovat esiintyviä taiteilijoita ja en näe mitään syytä sille, että miksi DJ-toimintaa ei voitaisi pitää taiteenharjoittajina. Sitähän ne ovat tavalla tai toisella ovat.

JÄLKILISÄYS: Kolmas vaihtoehto, joka tuli mieleen, olisi siirtää kopiolisenssit täysin ravintolan/yrityksen harteille, vaikka se ei mielestäni olisi niin järkevä näin digiaikana kuin tuo ensimmäinen vaihtoehto. Tuskin yksikään yökerho Suomesssa jättäisi nykyaikana kopiolisenssiä ottamatta, jos vaihtoehtona on, että DJ:t joko saavat soittaa kopioita tai eivät saa. Mitään erillisiä DJ-lisenssejä ei kaupiteltaisi eikä paikkojen lisenssillä olisi mitään rajaa kopioiden määrästä. Koko laskutuksenkin kohdalla järkevämpää olisi veloittaa nimenomaan kopioiden käytöstä sen mukaan, että kuinka monta asiakaspaikkaa paikassa on ja kuinka monta tuntia se on viikossa auki kuin sen mukaan kuinka montaa kopiota paikka käyttää. Se on kuitenkin relevantimpaa, että kuinka paljon sitä musiikkia soi eikä se kuinka monelta kopiolta se musiikki kuuluu.

Keneen vetoan?

Vetoan kaikkiin muusikoihin ja musiikkibisneksessä oleviin ihmisiin, että tähän asiaan saataisiin joku tolkku. Haittaako Kauko Röyhkää oikeasti se, että DJ soittaa omistamiltaan levyiltään ripattuja biisejä tietokoneelta? Haittaako Pariisin kevään Arto Tuunelaa oikeasti se, että DJ ostaa heidän biisinsä 7digitalista ja soittaa tietokoneelta? Miksi se eroaa siitä, että soittaa saman kappaleen alkuperäiseltä levyltä? Haluavatko pienet artistit todellakin sitä, että jokaisella DJ:llä on vain se muutama sata kappaletta käytettävissään, koska siihen se menee ja se on ihan varma, että Jenni Vartiainen ja Lady Gaga ei ole ensimmäisenä listalla, jos biisivalikoima täytyy supistaa muutamaan sataan, että se mahtuu laillisesti halvimman lisenssin alle? Vai olisiko ehdotuksissani mitään tolkkua käytännön ja sujuvuuden kannalta? Vetoan Gramexiin ja Teostoon, että ottavat järjen käteen asiassa ja siirtyvät nykyaikaan käytäntöjensä kanssa. Vetoan DJ-toimintaa harrastaviin ihmisiin, että eivät vain mumise ja jupise asiasta omissa piireissään. Linkittäkää vaikka tätä tekstiä eteenpäin, olkaa yhteydessä järjestöihin, puhukaa muusikoille ja ottakaa oikeasti oikeutettu asemanne esiintyvinä taiteilijoina muiden joukossa älkääkä suostuko pompoteltaviksi. Kaikkeen ei tarvitse suostua. Kuten teininä (ja edelleen) kovasti fanittamani hardcore-yhtye Refusedin Dennis Lyxzén toteaa Bloody Beetrootsin biisissä Church of Noise suorastaan eeppisen vallankumouksellisesti, että

It only takes five fingers to form a fist
It only takes one thought to rise up and resist
It only takes a sound to change the beaten path
It only takes love and courage to take it all back

Tosin en suosittele käyttämään nyrkkiä lyömiseen, mutta sitä voi vaikka heristellä, jotta muutoksia saadaan aikaan. Rauhaa ja vastarintaa!

-Tero

Kirjoittaja on DJ, tapahtumajärjestäjä, kulttuuriaktiivi, kulttuuripolitiikan opiskelija sekä wannabe-mielipidevaikuttaja. Hän omistaa myös yli tuhat aitoa ja alkuperäistä äänitettä, joista on jo kerran maksanut ja joiden kopioiden käytöstä häneltä vaaditaan rahaa. Kirjoittaja tekee myös paskaa gradua aiheeseen liittyen.

P.S. Eeppinen lopetus toimii aina!

P.P.S. Nyt hämmentävän moni ammatti-DJ on tarttunut termiin “sedulan DJ” ja pitänyt sitä halventavana. Tarkoitus ei ole kyseenalaistaa kenenkään ammattitaitoa ja musiikillista tietämystä. “Sedula”-termillä viittaan vain näihin ketjupaikkoihin, joiden musiikkiprofiili on luotu isoimpien radiokanavien isoimpien hittien pohjalta, ja joissa soittaan korkeintaan myös isoimpia hittejä menneiltä vuosilta. Näitä yökerhoja, joita löytyy joka kylästä kutakuinkin samalla profiililla tehtyä. Tästä en syytä DJ:tä ja varmasti tekevät näissäkin paikoissa työnsä hyvin. Toivoisin kuitenkin, että pääsette termivalinnastani ohi ja pystytte lukemaan tekstistä sen olennaisen.

Lähteet:

Broughton, Frank & Brewster, Bill (2006a): Last Night a DJ Saved My Life: The History of the Disc Jockey. New York: Grove Press

Haarmann, Pirkko-Liisa (2005): Tekijänoikeus ja lähioikeudet. Helsinki: WSOYpro

Karo, Marko, Lavapuro, Juha & Mylly, Tuomas (2007): ”Johdanto: tekemisen vapaus” teoksessa Karo, Marko, Lavapuro, Juha & Mylly, Tuomas (toim.): Tekemisen vapaus – Luovuuden ehdot ja tekijänoikeus. Helsinki: Hakapaino Oy

Mylly, Tuomas (2004): Tekijänoikeuden ideologiat ja myytit. Lakimies vol. 102, 2/2004

Aiheesta muualla netissä:

DJ Orion – Teostoa (ja Gramexia) tapaamassa #3 ja “SEE ALSO”-otsikon linkit

Stara.fi – DJ-supertähti Staralle: “Tiskijukka on taiteilija”

Kaikki julkisesti maksettu kulttuuri ilmaiseksi nettiin

Sekunniksi aluksi edelliseen kirjoitukseeni. Nyt se EU:n byrokratia on pyörittänyt vihdoin noita rattaitaan ja pääsemme nauttimaan 70 vuoden lähioikeuksista, jeejee. Tutkijat, monet muusikot eikä Opetusministeriön Jukka Liedeskään ole vakuuttunut lain mullistavuudesta. Liedes ei muuten ole Opetus- ja kulttuuriministeriön johtaja, kuten artikkelissa virheellisesti mainitaan, vaan kulttuuriyksikön johtaja. Mukava ja asiantunteva mies, olin hänen yksikössään harjoittelussa vuosi sitten. Terkkuja koko yksikölle, jos joku sieltä sattuu lukemaan.

Ja päivän aiheeseen. Olen tässä jonkin tovin pohtinut sellaista asiaa, että miksi ihmeessä nykyään julkisesti tuotettu kulttuuri ei ole kansalaisten vapaasti saatavilla (ja itse asiassa pätee myös kaikkeen muuhun julkisesti maksettuun immateriaan, mutta en mene esimerkeissä sille kentälle). Toki oletuksella, että se on mahdollista sinne laittaa.

Miksi? No siksi, että jos joku asia on kustannettu yhteisistä varoista, niin siitä tulee kaikkien ihmisten päästä osalliseksi, ilmaiseksi. Etenkin, jos rajakustannukset ovat nolla. Kaiken immateriaalin kohdalla käytännössä asin on näin, kunhan palvelu ensin pykätään pystyyn.

Ylellä on itse asiassa joitain esimerkkejä, että se on alkanut julkaista materiaalia Creative Commons -lisenssin kautta ja Mikael Jugner oli kovinkin suopea kyseistä toimintaperiaatetta kohtaan. Mutta se ei riitä, että vain osa on ilmaiseksi netissä. KAIKEN Ylen oman ohjelmiston tulisi olla ilmaiseksi ihmisten saatavilla.. Joku toki voi alkaa saivaretelemaan, että Yle rahoitetaan tv-lupamaksuilla eikä valtion budjetista (kuten pitäisi), mutta käytännössä tv-maksu on veroluonteinen maksu ja Yle on julkisesti omistettu pulju. Miksi Yle ei voisi olla “koko kansan Open Source -tuottaja”, kuten Ossi Mäntylahti ehdottaa? Ja en puhu siis pelkästään Ylestä vaan kaikesta kulttuurista, joka on monistettavissa tietokoneella.

Mitä tuo käytännössä tarkoittaisi? Sitä, että jokainen kulttuuriprojekti, joka olisi täysin, tai lähes täysin julkisesti rahoitettu, olisi velvoitettu laittamaan se musiikki, video, kuvat tai muu vastaava tuotos nettiin kaikkien ihmisten saataville. Kun uusi Pasilan jakso tulee, niin torrent-tiedoston linkki Ylen sivuille ja sieltä parilla eri laadulla jakso ihmisten ladattavaksi. Sama koskisi kaikkia Ylen omaa tuotantoa, uutta ja vanhaa. Studio Julmahuvit myös kaikkien saataville ja Ylen Elävästä arkiston kaikki materiaali ladattavaksi. Yllättävän hyvin siellä taitaa ollakin, mutta pelkkä streamaus ei riitä.

Mutta Ylen lisäksi se tarkoittaisi aivan kaikkea, myös musiikkia ja kulttuuria. Kun Suomen ainoa(?) julkisesti tuettu jazzorkesteri Umo julkaisee uutta materiaalia, niin kaikki nettiin vaan jakoon. Kun taiteilija-apurahaa myönnetään mainioille muusikoille, kuten Kimmo Pohjoselle, niin kaikki apurahan aikana tuotettu taide on laitettava kansalaisten saataville. Jos se täysin tai lähes täysin julkisesti rahoitetaan, niin miksi ei? Jos Opetus- ja kulttuuriministeriö rahoittaa joitain projekteja kokonaan tai lähes kokonaan, niin rahoitus vain sillä ehdolla, että tuotokset tulevat koko kansan saataville.

Taiteilija-apurahojen kohdalla voitaisiin myös mahdollisesti keksiä jonkinlaisia kompromissiratkaisuja kuten sitä, että oikeudet muusikolle annettaisiin esimerkiksi 5-10 vuodeksi (apurahan aikana tehdystä materiaalista) ja ne vapautuisivat kaikkeen ei-kaupalliseen käyttöön tämän jälkeen. Kaupallisesa käytöstä taiteilijat voisivat päättää tämänkin jälkeen.

On myös huomattava, että jos kyseessä ei ole julksesti täysin tai lähes täysin rahoitettu projekti, kuten esimerkiksi varmaan Kimmo Pohjosen kaikki levyt eivät ole eivätkä UMOn, niin asia on huomattavasti monimutkaisempi. Monissa tapauksissa rahoitus on huomattavasti monimutkaisempi, mitä en toki kiistä. Kuitenkin tämä olisi ehdottomasti suunta, johon taiteilija-apurahoissa tulisi mielestäni pyrkiä eli, jos homma julkisesti maksetaan, niin tuotokset täytyy myös olla veronmaksajien käytettävissä. Se tulisi kuulua apurahojen ehtoihin.

Kaupalliset oikeudet toki säilyisivät tekijällä/kustantajalla, joten en minä en kiellä, etteikö Yle voisi edelleen myydä DVD-bokseja Pasilasta tai Umo edelleen myydä levyjään, kunhan ne olisivatkin netissä saatavilla . Jos ne kaupaksi käy, niin miksipä ei. Ja miksi eivät kävisi? Ollaanpa nyt rehellisiä, käytännössä on olemassa aika vähän musiikkia tai videoita, jota ei ilmaiseksi halutessaan saisi ja ihmiset, jotka niistä maksavat nyt, niin tekevät sen jo nykyäänkin hyvin pitkälti vapaaehtoisesti. Jos taas joku ei halua Pasilastaan maksaa DVD:llä tälläkään hetkellä,  niin asialle voi tehdä aika vähän. Miksei tehtäisi siis asioista helppoja ja laitettaisiin kaikki julkisesti kustannettu kulttuuri nettiin kaikkien kansalaisten saatavaksi?

P.S. Toki optimaalisinta olisi laittaa koskemaan ilmaisuus vain Suomen kansalaisia, mutta en ole varma onko nykyisen lainsäädännön mukaan mahdollista tehdä sellaista lisenssiä.

P.P.S. Pistetäänpä tännekin kommenttia selvennyksenä. Puhun jatkuvasti tuossa tekstissä täysin tai lähes täysin julkisesti tuotetusta kulttuurista. Jos kyseessä ei sellainen tapaus ole, niin noita ehdotuksiani ei pidä siihen soveltaa, enkä väitä tietäväni UMOn tai Kimmo Pohjosen tuotannon rahoitusmekanismeja, olivat vain esimerkkejä, jotka yöllä tulivat mieleeni julkisesti tuetuista kulttuurista. Yle on ehkä selkein esimerkki julkisesti rahoitetusta isosta kulttuurituottajasta, mutta on niitä projekteja muitakin.

Pointti on kuitenkin siinä, että jos puhutaan julkisesti maksetuista julkishyödykkeistä (kaikki digitaalisesti kopioitava taide on nykymaailmassa julkishyödykkeen kriteerit täyttävää), niin on vain typerää keinotekoisesti rajoittaa niiden saatavuutta, koska käytännössä jokaiselle Suomen kansalaiselle voitaisiin kopioida kaikki Pasilan jaksot käytännössä ilmaiseksi tai jonkun sinfoniaorkesterin live-esitykset Beethovenin parhaista. Totta on, että tekijänoikeudet tekevät asioista hankalia ja monimutkaisia, mutta tähänkin auttaisi huomattavasti tekijänoikeuksien lyhentäminen järkimittoihin.

Aiheetta sivuten muualla netissä:

Yle Blogit – Kysymys Ylen sisältöjen vapaasta lisensoinnista suomalaisten käyttöön

Ossi Mäntylahti – Tehdään Ylestä koko kansan Open Source -tuottaja

Yle Blogit – Creative Commons on digitaalisen ajan tekijänoikeusmekanismi

Kamera & kynä – Elokuvantekijöitä ei ole näkynyt

Kamera & kynä – Kulttuuri ja laivanrakennus eri asioita