Gramex ja TTVK luovan työn tekijöiden kimpussa

Viime viikolla uutisointiin kuinka Gramex ja TTVK (Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus) oliva Turussa ratsanneet ravintoloita siltä varalta, että joku DJ käyttää kopioita toiminnassaan. Osa ihmisistä varmaan on olleet, että “hähä, siitäs saivat epärehelliset DJ:t”, mutta mietitäänpä tätä asiaa niin kuin kokonaisuudessaan. Tästä tekstistä taitaapi tulla pitkä ja se kiinnostaa ehkä eniten DJ:tä (hitto ku tää on vaikia taivuttaa) sekä tekijänoikeudesta kiinnostuneita. Ensimmäinen osa tekstistä käsittelee tekijänoikeutta ja digitaaliajan ongelmia, toinen osa spesifimmin DJ-lisenssejä ja nykyistä touhua sen ympärillä. Voisi ehkä myöhemmin jakaa tekstin kahteen blogaukseen, mutta koska tarvitsen taustaa argumentaation tuekseni, niin tuuttaan sen tähän samaan.

Tekijänoikeuden tarkoitus ja mikä sen tarkoitus ei ole

Ensinnäkin olisi hyvä muistuttaa mieleen, että mikä on tekijänoikeuden tarkoitus. Haarmannin kirjassa Tekijänoikeus ja lähioikeudet (s. 9), joka löytyy todennäköisesti jokaisen tekijänoikeusjuristin hyllystäkin, sanotaan, jotta

Tekijänoikeudenhistoria osoittaa tekijänoikeuslainsäädännöen yhdeksi tärkeimmistä tavoitteista kirjallisuuden ja taiteen edistämisen.

Mylly, Lavapuro ja Karo taas sanovat (s. 12) asiasta eri sanoin:

Tekijänoikeuslainsäädännön keskeisenä tavoitteena on edistää vapaata henkistä luomistyötä sen eri muodoissa.

Tämä on se lähtökohta, jonka kautta itsekin tekijänoikeutta tarkastelen ja joka on mielestäni sen tarkoitus. Tätä lähtökohtaa ei missään tapauksessa ikinä pitäisi unohtaa, kun tarkastellaan asioita, joihin tekijänoikeus liittyy. Tämän näkisin ikäänkuin tekijänoikeuslainsäädännön “perustuslakina”, jonka kautta koko lainsäädäntöä tulisi tulkita eikä oikeuden päätökset tai lainsäädäntö tulisi koskaan olla tämän asian kanssa ristiriidassa.

Tekijänoikeuden tarkoitus ei ole siis maksimoida tekijänsä tuloja eikä tekijänsä oikeuksia teokseensa (kts. esim. sivu 243). Tekijänoikeuden tarkoitus ei ole se, että tekijälle luodaan monopoli teokseensa. Se on tekijänoikeuden väline, ei tarkoitus. On erittäin tärkeä muistaa näiden kahden asian ero eikä se tunnu nykypäivänä olevan kaikille kauhean selvää. Tämä tarkoittaa siis sitä, että jos se monopoli ja tekijänoikeuden tarkoitus ovat ristiriidassa, niin olisi oikein tulkita asiaa aina lähtien siitä tekijänoikeuden tarkoituksesta.

Digitaaliaika ja tekijänoikeuslainsäädännön yhteensopimattomuus

Keskityn tässä tekijänoikeuslain kohtaan, joka koskee kappaleen valmistamista. Lain säätämisen aikoihin kappaleen valmistaminen eli kopiointi oli erityistapaus, jota varten oli erityiset pykälänsä. Digitaalimaailmassa kopio ei ole enää poikkeus vaan normi. Kun erityistapauksesta tulee normaali tapaus myös lain alkuperäinen tarkoitus hämärtyy. Haarmann toteaa (s. 117), että digitaalitekniikka on tuonut uusia ongelmia tekijänoikeuden tulkintaan ja Myllykin toteaa, että “jo pelkkä pääsy digitaaliseen informaatioon edellyttää kopioitumista” (s. 242). Mylly, Lavapuro & Karo (s. 10) mainitsevatkin sen ristiriidan kuinka

Viimeistään digitaaliteknologian myötä tosiasiallisesti kadonnut ero alkuperäisen ja kopion välillä on säilyttänyt semansa tekijänoikeuden sulkeutuneissa oppirakennelmissa.

Tämä on tuntuisi myös olevan Gramexin ja TTVK:n lähtökohta asioihin eli kopiointi on tekijänoikeudellisesti relevantti tapahtuma aina ja ikuisesti, vaikka tekijä ei mitään menettäisikään.

Onko DJ-toiminta luovaa työtä?

On. Kertokaa joku perustelu, miksi ei olisi? Broughton & Webster – jotka ovat kirjoittaneet varmaan ainoan hyvän ja relevantin teoksen DJ:n historiasta- sanovat, että DJ-toiminta onkin historian saatossa muuttunut enemmän äänitteiden esittelystä (introducing) äänitteiden yhdistämiseen (combining) (s. 22). Voitaisiin siis sanoa, että DJ:t nykyään enemmän esiintyvät (perform) musiikin avulla kuin esittävät musiikkia (s. 17). Taiteenlajina DJ-toimintaa voisi verrata esimerkiksi kuvakollaaseihin, joissa useista (muiden tekemistä) teoksista muodostuu yhtenäinen kokonaisuus, jossa osa kuvista on limittäin, osan mittasuhteita tai värimaailmoja ehkä muokattu. Tässä mielessä DJ:t voidaan nähdä postmoderneina artisteina, jotka ottavat ideoita ja palasia muilta taiteilijoilta ja yhdistävät ne uudella luovalla tavalla (s. 23).

Itse näen DJ:t esiintyvinä taiteilijoina, osa on hyviä ja osa on huonoja. Esiintyvä taiteilija se on huonokin esiintyvä eikä toiminnan laadullinen taso määritä toiminnan luonnetta. Paradoksaalista sinällään on, että DJ työtä ei lähtökohtaisestikaan voi tehdä rikkomatta taiteilijan moraalisia oikeuksia, koska työhön kuuluu aina teoksen muuntelua. Jos ei kuulu, niin kyseessä ei ole DJ vaan ihmisennäköinen jukeboksi. Käytännössä kuitenkin “huonoimmatkin” DJ:t teoksia muuntelevat, vähintään lyhentelevät ja soittavat hieman limittäin.

DJ-lisensseistä ja niiden ongelmista

Teosto ja Gramex tarjoavat DJ-lisenssejä DJ:lle, jotta he voisivat käyttää kopioita toiminnassaan. Teoston lisenssin ehdot näyttää tältä ja Gramexin tältä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että DJ joutuu maksamaan DJ-lisenssejä, jos

  • soittaa koneelta tai poltetuilta levyiltä musiikkia, joka on otettu omistamiltaan levyiltä
  • soittaa koneelta tai poltetuilta levyiltä musiikkia , joka on ripattu kirjaston/kaverin levyiltä tai kopioitu kavereilta muutoin
  • soittaa koneelta musiikkia tai poltetuilta levyiltä, joiden biisit ostettu iTunesista, Spotifystä (7digitalista) tai vastaavasta digitaalimusiikkikaupasta

Yksi iso ongelma on se, että lisenssit eivät millään tavalla erittele sitä, että oletko jo kertaalleen maksanut musiikista vai ei. Eli on ihan sama, että onko kaikki biisisi kopioitu kavereilta tai kirjaston koneilta, niin joudut maksamaan saman kuin kaveri, joka on ripannut kaikki biisinsä omilta levyiltä tai ostanut digimusakaupoista. Tämä ei ole vain oikein, miksi kertaalleen maksetusta pitää jo maksaa uudelleen? Lisenssit myös käytännössä mahdollistavat sen, että jos haluaa vaikka imuroida kaiken netistä, niin se on mahdollista, koska ei ole mitään keinoa todentaa, että onko kopio tehty laittomasta lähteestä vai ei ellei ole jättänyt id3-tägeihin “piratebays rules ok!”-tyyppisiä tekstejä. Outoa on, että kopioiden käyttö ei ole sallitua edes silloin, vaikka vierestä löytyisi kaikki levyt alkuperäisinä metrin pinoissa. Kopio on kopio on kopio on kopio.

(Joskin mainittakoon, että jos haluaisin, niin voisin DJ-kaverieni kanssa perustaa esimerkiksi suljetun DC-hubin, jossa voisimme kopioida tiedostoja keskenämme täysin laillisesti ja se menisi vielä yksityisen kopioinnin piiriin, joka ajaisi kutakuinkin saman asian kuin laiton lataaminen. Raja on toki vaikea määritellä, että kuinka monta osallistujaa siinä voisi olla, mutta kymmenestä pariinkymmeneen olisi varmaan vielä laillista. Eli jos tahtoa on, niin laillisesti pystyy kyllä kopioimaan kutakuinkin kaiken DJ-käyttöön tarvitsemansa materiaalin ilman, että täytyy maksaa senttiäkään artisteille tai levy-yhtiöille, paitsi sitten niiden lisenssien muodossa. Miksi silti DJ:t ostavat edelleen musiikkia jossain muodossa? Koska useimmat näkevät sen olevan oikein.)

Toinen ongelma on noiden lisenssien hinnoittelu kappalemäärän mukaan. Se tuntuu intuitiivisesti oikealta, mutta ei kestä kriittistä tarkastelua. Jos mietitään kuinka paljon jotakin teosta hyödynnetään julkisessa esityksessä, niin onko olennaista se kuinka montako kopiota siitä on tehty vai se, kuinka usein tai kuinka monta minuuttia sitä soitetaan? Kumpi DJ on oikeutettu maksaman enemmän, se joka soittaa 500 biisiä kutakin kerran vai se, joka soittaa 250 kappaletta kutakin kymmenen kertaa eli yhteensä 2500 toistoa? Nykyisellään ensimmäisen pitää maksaa enemmän. Biisimääräpohjainen lisenssisysteemi myös syrjii sellaisia DJ:tä, jotka soittavat monipuolisesti tai monenlaisissa paikoissa. On sanomattakin selvää, että DJ, joka soittaa kymmenessä eri paikassa ja järjestää omia klubitapahtumia tarvitsee enemmän kappaleita kuin jonkun paikallisen sedulan vakio-DJ, joka soittaa niitä päivän hittejä kyllästymiseen asti. Sedulan DJ ei edistä musiikin monimuotoisuutta (ainakaan samassa määrin ja poikkeuksia on), ensimmäinen kylläkin. Mainittakoon myös, että jokainen paljon sampleja käyttävät DJ:tkin ovat ikävässä asemassa, koska jokainen tallennettu sample lasketaan järjestöjen mukaan kopioksi.

Lisenssien hintoja ei myöskään ole suhteutettu mitenkään tuloihin tai keikkamäärään. Halvimmat lisenssit maksavat yhteensä se vajaa 300 euroa ja Suomessa on satoja DJ:tä, jotka tekevät asiaa täysin harrastuksenaan eivätkä tienaa edes tuota 300 euroa vuoden esiintymisillään. Lisenssit ovat myös kalliita kaikille muille paitsi täysipäiväisinä seduloissa soittaville. Itse olen tienannut eri vuosina aika vaihtelevia määriä rahaa DJ-toiminnasta ja jos ei lasketa niitä vuosia, kun palkkiot olivat lähempänä nollaan kuin 500 euroa, niin sellaisesta 2000-8000 euron tienoilla on palkkiot olleet. Eli halvimmat lisenssit olisivat 3,75 ja 15 prosentin välillä DJ-toiminnasta saatavista vuosituloista. Kuinka moni olisi OK sen kanssa, että lätkäistäisiin 4-15 prosentin lisävero omaan palkkaasi? Ja tähän ei toki sisälly edes niiden kappaleiden hankinta tai tekniikan hankinta. Kaikki on toki verovähennettäviä, mutta ei verottaja niitä kuluja kokonaan maksa, vaikka antaakin verotusta anteeksi. Omassa pienessä tutkimuksessani (n=29) DJ:iden mediaanitulot kuussa olivat 70 euroa, joka antaa suuntaa siitä kuinka paljon sellaisia DJ:ta on, jotka eivät toiminnallaan juuri tienaa. Ohjelmatoimiston tai toiminimen kautta toimivien DJ:iden mediaanitulot olivat 800 euroa (n=13). Täysipäiväisesti DJ-hommia tekeviä on verrattain vähän.

Yksi ongelma lisenssijärjestelmän oikeutuksen kannalta on se, että rahoja ei edes tilitetä eteenpäin sen mukaan, mitä DJ on soittanut. Teoston mukaan seuraavat tiedot pitäisi löytyä raportista, jos sen heille toimittaa: biisin nimi, esittäjä, levy-yhtiö, levykoodi, isrc-koodi. Pelkät biisilistat eivät siis riitä. Käsittääkseni Gramex vaatii myös jotain samanlaista.  Tuollaisen raportin tekeminen on kutakuinkin mahdotonta, koska digitaalisessa musiikissa ei noita tietoja edes löydy. Tuo onnistuu silloin, jos ihmiseltä löytyy aidot äänniteet eli siinä tapauksessa, että hän joutuu maksamaan kahteen otteeseen biiseistään. En tosin ole varma onnistuuko aina silloinkaan, mutta rahojen tilitystä oikeille artisteille ei ole ainakaan tehty liian helpoksi. Tämä on myös ymmärrettävää, koska järjestöillä ei ole resursseja käydä läpi pelkkiä “artisti – kappale”-listauksia ja selvitellä asiaa, mutta se ei silti oikeuta asiaa DJ:lle, jos he kokevat, että maksut menevät täysin muualle mitä heidän käyttämänsä teokset ovat.

Lisenssit ristiriidassa tekijänoikeuden tarkoituksen kanssa

DJ-lisenssit ovat omakohtaisten kokemusten mukaan varsin merkittävä tekijä siinä, että osa DJ:stä ei ole siirtynyt digitaaliseen soittamiseen. Osa toki on, osa on siirtynyt laittomasti eli lisenssejä maksamatta ja osa taatusti vannoo vinyylin (ja ehkä cd:n) nimeen hamaan loppuun saakka. Kuitenkin digitaaliseen soittamiseen siirtymisessä on puolensa. Tietokoneiden DJ-ohjelmat mahdollistavat paljon toimintoja, joita perinteiset soittimet eivät tue, ainakaan ilman erillisiä efektilaitteita. DJ-ohjelmalla soittaminen on monessa mielessä helpompaa, mutta toisaalta ne mahdollistavat myös uusia luovempia tapoja soittaa. Voisi sanoa, että DJ-ohjelmat antavat DJ:lle työkaluja, jotka mahdollistavat entistä luovemman soittamisen. Broughton&Brewster (s. 550) sanovatkin, että uudet DJ-ohjelmat häivyttävät ns. perinteisen DJ:n ja muusikon välistä rajaa. DJ-teknologia mahdollistaa siis entistä luovemman DJ-toiminnan, mutta kuitenkin tälle toiminnalle ja teknologialle halutaan asettaa rajoitteita. Tämä kyseinen asia on mielestäni räikeän selkeästi ristiriidassa sen kanssa, että koko tekijänoikeusjärjestelmän tehtävä on luovuuden edistäminen.

Kun digitaaliaikana yritetään soveltaan lainsäädäntöä, joka on tehty silloin, kun kopio oli poikkeus eikä normi, niin mennään metsään. Näiden syiden, kahteen kertaan maksattamisen sekä hinnoitteluratkaisujen vuoksi DJ-lisenssi järjestelmää ei pidetä oikeutettuna (lähde: Iso G). Ja se johtaa siihen, että sääntöjä ei noudateta, koska niiden logiikka ei enää edes tulisi soveltaa, jos asiassa käytettäisiin järkeä. Kun sääntöjä ei noudateta, niin koko lisenssijärjestelmän legitimiteetti (on se hieno sana) on vaakalaudalla ja asialle täytyy tehdä jotain.

Mitä asialle pitäisi tehdä?

En todellakaan vastusta sitä, että taiteilijat saisivat töistään rahaa, mutta DJ-kopiolisenssin kohdalla metodi on vain totaalisen väärä, epäoikeudenmukainen eikä sillä ole legitimiteettiä. Kaikista järkevintä mielestäni olisi, että julkisen esittämisen maksuihin sisällytettäisiin oikeus käyttää mielinmäärin kopioita, kunhan ne on tehty laillisesta lähteestä. Se helpottaisi DJ:iden uuteen teknologiaan siirtymistä eikä rajoittaisi luovuutta samoissa määrin, mitä nykyinen käytäntö. Se myös mahdollistaisi sen, ettei kopioiden käytön maksuista voisi luistaa. Se olisi tosin epäreilu paikoile, jotka eivät käytä missään määrin kopioita, mutta väittäisin, että nämä paikat ovat varsin pienessä vähemmistössä siinä vaiheessa, jos julkisen esittämisen luvat sisältävät myös kopioluvat. Maksutaakka siirtyisi myös yksityisiltä henkilöiltä ravintoloille, jotka sen hyödyn siitä DJ:stä kuitenkin saavat.

(Laillisen lähteen vaatimus ei ole täysin ongelmaton, koska se sulkee pois mashupit, laittomat remixit sekä sellaiset harvinaisuudet, joita ei ole enää kaupallisesti saatavana Esim. Aavikon Torpedo Boys on helvetin kova menobiisi, mutta ei saatavilla enää kaupallisesti ja tuokin on saletisti Youtubessa luvatta. Ei mennä tähän keskusteluun kuitenkaan enempää)

Toinen vaihtoehto on, että kopiolisenssejä vaaditaan vain jukebokseistä ja soittorasioista, joissa kopioita käytetään. Soittorasia ei tee luovaa työtä, DJ tekee. Tämän vaihtoehdon mahdollistaisi se, että yksityisen kopioinnin lainsäädäntö voisi mahdollistaa tämän. Yksityisellä käytöllä ei yleensä tarkoiteta toimintaa, joka tapahtuu ansiotarkoituksessa, MUTTA Haarmann sanoo (s. 179), että ”esimerkiksi tieteen tai taiteen harjoittamista ei yleensä pidettäne ammattitoimintana”, kun hän puhuu yksityisestä kopionnista. DJ:t ovat esiintyviä taiteilijoita ja en näe mitään syytä sille, että miksi DJ-toimintaa ei voitaisi pitää taiteenharjoittajina. Sitähän ne ovat tavalla tai toisella ovat.

JÄLKILISÄYS: Kolmas vaihtoehto, joka tuli mieleen, olisi siirtää kopiolisenssit täysin ravintolan/yrityksen harteille, vaikka se ei mielestäni olisi niin järkevä näin digiaikana kuin tuo ensimmäinen vaihtoehto. Tuskin yksikään yökerho Suomesssa jättäisi nykyaikana kopiolisenssiä ottamatta, jos vaihtoehtona on, että DJ:t joko saavat soittaa kopioita tai eivät saa. Mitään erillisiä DJ-lisenssejä ei kaupiteltaisi eikä paikkojen lisenssillä olisi mitään rajaa kopioiden määrästä. Koko laskutuksenkin kohdalla järkevämpää olisi veloittaa nimenomaan kopioiden käytöstä sen mukaan, että kuinka monta asiakaspaikkaa paikassa on ja kuinka monta tuntia se on viikossa auki kuin sen mukaan kuinka montaa kopiota paikka käyttää. Se on kuitenkin relevantimpaa, että kuinka paljon sitä musiikkia soi eikä se kuinka monelta kopiolta se musiikki kuuluu.

Keneen vetoan?

Vetoan kaikkiin muusikoihin ja musiikkibisneksessä oleviin ihmisiin, että tähän asiaan saataisiin joku tolkku. Haittaako Kauko Röyhkää oikeasti se, että DJ soittaa omistamiltaan levyiltään ripattuja biisejä tietokoneelta? Haittaako Pariisin kevään Arto Tuunelaa oikeasti se, että DJ ostaa heidän biisinsä 7digitalista ja soittaa tietokoneelta? Miksi se eroaa siitä, että soittaa saman kappaleen alkuperäiseltä levyltä? Haluavatko pienet artistit todellakin sitä, että jokaisella DJ:llä on vain se muutama sata kappaletta käytettävissään, koska siihen se menee ja se on ihan varma, että Jenni Vartiainen ja Lady Gaga ei ole ensimmäisenä listalla, jos biisivalikoima täytyy supistaa muutamaan sataan, että se mahtuu laillisesti halvimman lisenssin alle? Vai olisiko ehdotuksissani mitään tolkkua käytännön ja sujuvuuden kannalta? Vetoan Gramexiin ja Teostoon, että ottavat järjen käteen asiassa ja siirtyvät nykyaikaan käytäntöjensä kanssa. Vetoan DJ-toimintaa harrastaviin ihmisiin, että eivät vain mumise ja jupise asiasta omissa piireissään. Linkittäkää vaikka tätä tekstiä eteenpäin, olkaa yhteydessä järjestöihin, puhukaa muusikoille ja ottakaa oikeasti oikeutettu asemanne esiintyvinä taiteilijoina muiden joukossa älkääkä suostuko pompoteltaviksi. Kaikkeen ei tarvitse suostua. Kuten teininä (ja edelleen) kovasti fanittamani hardcore-yhtye Refusedin Dennis Lyxzén toteaa Bloody Beetrootsin biisissä Church of Noise suorastaan eeppisen vallankumouksellisesti, että

It only takes five fingers to form a fist
It only takes one thought to rise up and resist
It only takes a sound to change the beaten path
It only takes love and courage to take it all back

Tosin en suosittele käyttämään nyrkkiä lyömiseen, mutta sitä voi vaikka heristellä, jotta muutoksia saadaan aikaan. Rauhaa ja vastarintaa!

-Tero

Kirjoittaja on DJ, tapahtumajärjestäjä, kulttuuriaktiivi, kulttuuripolitiikan opiskelija sekä wannabe-mielipidevaikuttaja. Hän omistaa myös yli tuhat aitoa ja alkuperäistä äänitettä, joista on jo kerran maksanut ja joiden kopioiden käytöstä häneltä vaaditaan rahaa. Kirjoittaja tekee myös paskaa gradua aiheeseen liittyen.

P.S. Eeppinen lopetus toimii aina!

P.P.S. Nyt hämmentävän moni ammatti-DJ on tarttunut termiin “sedulan DJ” ja pitänyt sitä halventavana. Tarkoitus ei ole kyseenalaistaa kenenkään ammattitaitoa ja musiikillista tietämystä. “Sedula”-termillä viittaan vain näihin ketjupaikkoihin, joiden musiikkiprofiili on luotu isoimpien radiokanavien isoimpien hittien pohjalta, ja joissa soittaan korkeintaan myös isoimpia hittejä menneiltä vuosilta. Näitä yökerhoja, joita löytyy joka kylästä kutakuinkin samalla profiililla tehtyä. Tästä en syytä DJ:tä ja varmasti tekevät näissäkin paikoissa työnsä hyvin. Toivoisin kuitenkin, että pääsette termivalinnastani ohi ja pystytte lukemaan tekstistä sen olennaisen.

Lähteet:

Broughton, Frank & Brewster, Bill (2006a): Last Night a DJ Saved My Life: The History of the Disc Jockey. New York: Grove Press

Haarmann, Pirkko-Liisa (2005): Tekijänoikeus ja lähioikeudet. Helsinki: WSOYpro

Karo, Marko, Lavapuro, Juha & Mylly, Tuomas (2007): ”Johdanto: tekemisen vapaus” teoksessa Karo, Marko, Lavapuro, Juha & Mylly, Tuomas (toim.): Tekemisen vapaus – Luovuuden ehdot ja tekijänoikeus. Helsinki: Hakapaino Oy

Mylly, Tuomas (2004): Tekijänoikeuden ideologiat ja myytit. Lakimies vol. 102, 2/2004

Aiheesta muualla netissä:

DJ Orion – Teostoa (ja Gramexia) tapaamassa #3 ja “SEE ALSO”-otsikon linkit

Stara.fi – DJ-supertähti Staralle: “Tiskijukka on taiteilija”