Seksityöstä legitiimi ammatti, why not?

Seksityö, prostituutio, huoraus. Rakkaalla ammatilla on monta nimeä ja aihe yleensä herättää monenlaisia mielipiteitä suuntaan jos toiseen. Olen ollut pitkään kiinnostunut aiheesta niin ilmiönä kuin yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta. Aihe nousi taas semisti pinnalle, kun oikeusministeri Tuija Brax heitti ehdotuksen seksinostamisen täyskiellosta. Kaikella kunnioituksella oikeusministeriämme kohtaan, joka on tehnyt esimerkiksi hienoa työtä eläinoikeuksien saralla, niin olen täysin eri mieltä siitä, miten ilmiöön täytyisi lainsäädännöllisesti suhtautua. Antakaas kun selvennän.

Hiljattain lainasin kaveriltani Anna Kontulan väitöskirjan “Punainen eksodus”, joka oikeastaan vahvisti omia mielikuvia seksityöstä ja siitä, että ihmisten kuva seksityöstä on täysin vääristynyt. Kontulan kirjan esittelyteksti menee seuraavanlaisesti:

“Ovatko prostituoidut kellariin kahlehdittuja ihmiskaupan uhreja vai luksuselämää viettäviä escorteja? Oikeasti suomalaisen seksityön todellisuus on paljon arkisempi kuin mielikuvamme: tavanomaisia ihmisiä tavanomaisine haluineen ja tarpeineen.

Punainen eksodus perustuu seksityöntekijöiden kirjoituksiin ja haastatteluihin ja siksi sen välittämä kuva seksikaupasta poikkeaa ratkaisevasti vallitsevista myyteistä. Seksityöntekijöitä yhdistää vahva vapauden eetos: alalle ei päädytä niinkään suurten tulojen, traumaattisen menneisyyden tai pakon vuoksi, vaan koska seksin myynti vapauttaa tiukan kontrollin ja matalan palkan palvelutöistä. Prostituutio voi olla väylä oman seksuaalisuuden kehittymiseen tai yhteiskunnalliseen kapinaan, mutta ennen muuta se on keikkatyötä, jossa myydään fantasioita ja jossa jaksaminen vaatii omien rajojen kunnioittamista.

Punainen eksodus avaa uuden näkökulman myös poliittiseen prostituutiokeskusteluun. Seksityöntekijöiden mukaan heidän hyvinvointiaan eivät uhkaa niinkään pahat rikollisjärjestöt kuin leima, joka sulkee ulos yhteiskunnasta ja estää akuuteissakin tilanteissa turvautumisen poliisiin tai terveyspalveluihin. Tästä syystä suuri osa prostituoitujen auttamiseen tähtäävää lainsäädäntöä on käytännössä heikentänyt heidän asemaansa.

Kaupallinen seksi sijaitsee sukupuolen, luokan, etnisyyden ja seksin valtarakenteiden risteyksessä. Siten se on luonteeltaan ambivalentti, sisältäen sekä riiston että autonomian elementtejä. Seksuaalinormeja rikkova työväenluokkainen nainen on edelleen lainsuojaton, mutta myös monin tavoin etuoikeutettu suhteessa säädyllisempiin sisariinsa.

Anna Kontula on tamperelainen sosiologi ja työelämän tutkija. “

Olen siis siinä uskossa, että ihmisten asenteet ilmiötä kohtaan ovat alan suurin ongelma, ei suinkaan ne kaikki asiat, mitä julkisuudessa aina jauhetaan. Seksityöntekijät kantaa hitonmoista sosiaalista stigmaa johtuen siitä, että koko ammattikunta on kautta aikain työnnetty marginaaliin.

Asenteita ei niin helpolla muuteta, mutta lainsäädäntöä on mahdollista muuttaa, eikä suinkaan siihen suuntaan, mitä Brax ehdottaa. Nykyinen lainsäädäntö pakottaa seksityön marginaaliin eikä suinkaan vähennä ihmiskauppaa tai paranna seksityöläisten asemaa. Samaa mieltä oli myös Helsingin poliisin Tom Packalén, jonka blogitekstistä jopa MTV3 uutisoi.

Anna Kontulan kirjassa kuvataan kuinka monesti seksityöläiset joutuvat työskentelemään epävarmuudessa turvallisuutensa suhteen. Seksityöläisten oloja parannettaisiin sillä, että laillistettaisiin bordellit, taattaisiin työntekijöille terveydenhuoltoa ja tunnustettu legitiimi ammatti. Nykyinen rikoslaki kieltää mm. tilojen vuokraamisen seksityöläisten käyttöön, joten tapauksia on ollut, joissa vuokrasopimus on purettu seksityöläiseltä, koska vuokranantaja olisi voinut syyllistyä paritukseen.

Seksityön kauheutta usein korostetaan tunteisiin vetoavilla argumenteilla “haluaisitko, että sinun lapsesi olisi prostituoitu” tai “eikö se ole oksettavaa nussia jotain vanhaa/läskiä miestä”. Moni varmaan ei haluaisi lapsestaan prostituoitua eikä moni varmaan innostu ajatuksesta seksistä epäviehättävän ihmisen kanssa. Ei se ole silti mikään argumentti sille, että työn tekeminen täytyisi kieltää joiltain muilta ihmisiltä, jotka suostuvat sitä rahaa vastaan tekemään. Ja bordellien laillistaminen toisi enemmän sitä valinnanvapautta myös niiden asiakkaiden suhteen. Kaikki työ ei sovellu kaikille, ja jos jokin työ ei itselle sovellu, ei oikeuta rajoittamaan toisten mahdollisuuksia harjoittaa kyseistä työtä.

Usein myös väitetään, että prostituoidut ovat alalla traumojensa takia. Seksityöntekijöillä on useasti joitain ei-niin-miellyttäviä kokemuksia nuoruudessa ja lapsuudessa, mutta ei varsinaisesti mitään traumatisoivaa tai se ei ole syy päätyä alalle. Alalle päätyminen Kontulan mukaan edellyttää yhtä tai useampaaa seuraavista taustatekijöistä, jotka mahdollistaa normista poikkeamisen:

1. Aikaisempi kokemus marginaalista, jolloin huorastigman pelotusvaikutus ei ole yhtä vahva (koulukiusaaminen)
2. Voimakas tarve hallintaan ja “pärjäämiseen” omin avuin (koulumenestys ja syömishäiriöt)
3. Tietoa ja kokemusta vaihtoehtoisista elämisen tavoista (runsas matkustelu, lukuharrastus)
4. Normista poikkeava seksuaalisuus (aktiivisuus, bi, trans)
5. Heikentynyt mahdollisuus sijoittua virallisille työmarkkinoille (etniset, sukupuolivähemmistöt)
6. Tarve nopealle rahalle (opiskelijat, päihderiippuvaiset)
7. Pääsy kaupallisen seksin verkostoihin (tuttavat, internet, tiedonhakutaidot)

Väitetään myös, että prostituoidut ovat taloudellisesta pakosta alalla. Kontula väittää väitöskirjassaan, että seksityö mahdollistaa naisille vapauden huonotuloisesta palkkatyöstä. Seksityöläisten omissa kertomuksissa korostetaan myös vapautta ja sitä, että saa olla oman itsensä “herra”. Maassa, jossa on vielä toisaiseksi riittävä sosiaaliturva, ei seksityöhön taloudellisista syistä ketään pakoteta sen enempää kuin mihinkään muuhunkaan työhön. Joskus joku väittää, että työkkäri alkaisi pakottamaan naisia bordelleihin, jos ne olisivat laillisia, mutta tuollainen on aika epätodennäköinen skenaario. Sellaiseen skenaarioon ei olla päädytty maissa, joissa bordellit ovat laillisia. Ja itse olen kyllä sitä mieltä, että mihinkään työhön ei saisi ketään pakottaa.

Vaikka talouskortti on monesti vähän huono vetää esiin, niin tekemällä seksityöstä enemmän legitiimi ammatti, myös valtio saisi verotuloja alalta. Alalla on paljon ihmisiä, jotka maksaisivat mielummin veronsa, koska se mahdollistaa asioita, esim. omistusasunnon ostamisen. Ja tässä valtion taloustilanteessa kaikki roposet ovat tervetulleita.

Maailman vanhin ammatti on ja pysyy, vaikka sen kuinka tahtoisi kieltää. Sen negatiivisiin lieveilmiöihin ei puututa työntämällä koko ala enemmän maan alle. Päinvastoin, jos sen toisi enemmän “päivänvaloon”, niin seksityöläisten olosuhteet paranisivat ja voitaisiin paljon tehokkaammin puuttua ihmiskauppaan, jos sellaista alalla esiintyisi. Laista tulee poistaa tai muuttaa kohdat parituksesta niin, että parituksesta voi tuomita vain, jos se tapahtuu painostamalla tai pakottamalla. Tilojen vuokraaminen seksityöläisten käyttöön täytyy olla sallittua, ei rikollista. Bordellit tulee laillistaa, jolloin seksityöläiset voisivat perustaa myös omia bordellejaan esimerkiksi osuuskuntien kautta. Valtion tulee valvoa, että bordellien seksityöläisillä on hyvät työolot ja oikeus säännöllisiin terveystarkastuksiin. Seksityöhön pakottamista ja ihmiskauppaa vastaan tulee jatkossakin kohdistaa viranomaistoimia.

P.S. Anna Kontulan väitöskirjan Punainen eksodus johdantoluku on luettavissa Megafonin sivuilta ja koko väikkäri Tampereen yliopiston sivuilta.

P.P.S. Kontula itse on sitä mieltä, että ainoastaan osuuskuntabordellit täytyisi laillistaa. Se voisi olla myös yksi vaihtoehto ja se mahdollistaisi sen, että valtion valvontaa bordelleihin ei ehkä samoissa määrin tarvittaisi sekä se varmistaisi seksityöntekijöiden oman määräntävallan suuremmissa määrin. Toisaalta itselle tuli mieleen, että ulkomaalaisten seksityöntekijöiden kohdalla malli ei parantaisi heidän olojaan, kun taas tilojen vuokraamisen mahdollistaminen sallisi. Näin intuitioilla myös tilojen vuokraaminen kuulostaisi sellaiselta, joka ei olisi liian sortavaa seksityöntekijää kohtaan. Jos markkinat toimisi sen suhteen, niin seksityöntekijät vaihtaisivat aina siihen tilan vuokraajaan, jolla on parhaat ehdot.

Aiheesta muualla netissä:

Masijoina – Prostituution laillisuuskysymykset

Seksualisti – Seksityöhön liittyviä ongelmia ei ratkaista kielloilla

Housuitta – “Prostituutio loukkaa naisten oikeuksia”

Elias Määttänen – 7 syytä miksi seksinostoa ei pidä kieltää

Vasen käsi – Tutkimuksia seksityöstä

Totuus “naisen eurosta”?

Outi Alanko, jonka teksteistä olen yleensä kovasti pitänyt, kirjoittaa blogissaan, että “Miesten ja naisten välisten palkkaerojen kaventamisen pitäisi olla 2010-luvun työmarkkinapolitiikan keskeineni tavoite“. Hän kertoo, että Suomen kuvalehdessä oltiin uutisoitu vuonna 2005 naisten ansioiden osuuden olleen 80,7% miesten ansioista ja viime vuonna 81,8%. Tulos on kuulemma “surkea”.

Ja siihen ongelmaan: minusta naisten euron väittäminen n. 80 sentiksi on todellisuuden vääristelyä. Naisten ansiotaso on 80% miesten ansiotasosta, mutta se ei ota huomioon esimerkiksi sitä, että miehet tekevät enemmän työtunteja ja työskentelevät eri aloilla. Tomi Kyyran väitöskirja sanoo, että teollisuudessa naisten euro olisi 96-97 senttiä. Emeritustutkija Pauli Sumanen väittää jopa radikaalimmin, että naisen euro olisi 102 senttiä. Hän tosin lähtee väittämään kaikkea muutakin tasa-arvopolitiikan kentällä, mutta ei puututa siihen.

Mikä on sitten totuus “naisen eurosta”? En tiedä varmaksi, mutta mitä olen nähnyt järkeviä vertailuja, niin ne luvut ovat olleet huomattavasti lähempänä euroa kuin kahdeksaakymmentä senttiä. Se on jo huomattavaa tasa-arvoa ja sille pienelle erolle löytyy jo yksi merkittävä syy, nimittäin vanhemmuuden kustannukset työnantajille. Minusta on myös jotenkin todella surullista, että suurimmaksi tasa-arvo-ongelmaksi on noussut raha, vaikka elämän tärkeät asiat ovat ihan muualla ja mielestäni myös isoimmat tasa-arvo-ongelmat on ihan muualla kuin siinä, että saako joku muutaman prosentin enemmän palkkaa kuin joku toinen. Isoimpia tasa-arvo-ongelmia ei korjata myöskään helposti millään policy-toimenpiteillä vaan ne on sosiaalistettu niin syvälle meidän kulttuuriin, että muutos vaatii kymmeniä vuosia aikaa eikä sitä hienoilla lakisäädöksillä tehdä.

Jos taas tahdotaan tuohon ainaiseen nurina-asiaan kuitenkin puuttua, niin tärkein tasa-arvoisiin palkkoihin vaadittava toimenpide olisi vanhemmuuden kustannusten jakaminen molempien vanhempien työnantajille tai sitten vaan suoraan sysätä kustannusket kokonaan valtion maksettaviksi. Yksi isoista syistä on myös se, että naiset on enemmistössä julkisella sektorilla, kun miehet taas yksityisellä. Joko täytyisi saada suhteessa enemmän miehiä julkiselle töihin tai enemmän naisia yksityiselle. Palkkaeroja julkisen ja yksityisen sektorin välillä ei ole mahdollista eikä edes minusta järkeä tasata, ja jos yhtään tietää millä logiikalla julkinen ja yksityinen sektori toimii, niin ymmärtää kyllä tämän. Tärkeintä on kuitenkin, että samasta duunista saa saman palkan, oli pimpsa tai pipuli ja se, että kaikilla on mahdollisuus valita se oma alansa oman mielenkiinnon mukaan.

Lisää hyvitysmaksua ja piraatit kuriin

Eduskunnan sivistysvaliokunta on julkistanut kulttuuripoliittisen listan eduskunnan vahvistamiseksi, josta Helsingin sanomat uutisoi. Itse lista on pääpiirteissään itse asiassa hyvä, mutta ketäpä nyt kiinnostaisi positiiviset ja hyvät asiat blogikirjoituksissa. Tartun siis niihin negatiivisiin, jotka osuivat silmääni.

“Valiokunta kiinnittää tässä yhteydessä huomiota siihen, että ns. hyvitysmaksu koskee niitä laitteita, joita käytetään merkittävässä määrin yksityiseen kopiointiin. Sellaisia ovat mm. tyhjät cd- ja dvd-levyt, videotallentimet ja digisovittimet. Maksun ulkopuolella ovat navigaattorit, matkapuhelimet, tietokoneet ja kämmentietokoneet sekä pelikonsolit.

Päättäessään hyvitysmaksusta 16.12.2010 valtioneuvosto laajensi maksun piiriä myös ulkoisiin kiintolevyihin. Maksukertymän arvioidaan nousevan tämän johdosta kuluvana vuonna noin 20 prosenttia viime vuoteen verrattuna. Valiokunta kuitenkin katsoo, että hyvitysmaksujärjelmää tulee edelleenkin kehittää ja uudistaa niin, että se tukee taiteilijoiden toimeentuloa.”

Kuten jo aiemmin olen todennut, hyvitysmaksujärjestelmä on ongelmissa eikä se välttämättä toteuta enää edes lain kirjainta. Asiasta on viime aikoina kirjoitettu paljon eikä mielestäni laitekannan laajentaminen yhä marginaalisempiin kopiointilaitteisiin ole ratkaisu. Tokihan absoluuttisesti kopiointia tapahtuu enemmän kuin aiemmin, koska jokainen meistä omistaa lukuisia tehokkaita digitaalisia kopiokoneita tätä nykyä. On silti kyseenalaista, että voidaanko puhua “merkittävistä määristä”, jos alle kolmannes tai kymmenesosa käyttäjistä jotain laitetta kopiointiin käyttää. Todennäköisesti tänä vuonna kovalevyjen kehikkojen myynti nousee, koska sillä tavoin pystyy kiertämään ulkoisten kovalevyjen hyvitysmaksun. Jotta hyvitysmaksusta saataisiin reilu ja sellainen, ettei se vääristä kilpailua, niin se pitäisi samantien upottaa kaikkiin laitteisiin, jotka osaavat lukea tai toistaa eri medioita ja samantien myös kaikkiin apulaitteisiin, joita niiden kanssa käytetään (näytöt, kaiuttimet). Koko järjestelmä vaatii remonttia eikä ole mitään järkeä alkaa korjaamaan purkkaviritelmillä järjestelmää, joka ei sovellu 2010-luvun tietoyhteiskuntaan. Hyvitysmaksun maksajiksi joutuu yhä useammin ihminen, joka ei yksityistä kopiointia laitteellaan harrasta. On toki väärin, että taiteilijoiden teoksia kopioidaan ilman kompensaatiota, mutta onko oikein maksattaa se sillä enemmistöllä, joka ei laitteitaan yksityiseen kopiointiin käytä? Taiteilijoiden tukemiseen on muitakin vaihtoehtoja kuin hyvitysmaksu. Muistutettakoon myös, että Opetus- ja kulttuuriministeriö oli myös sitä mieltä syksyisessä selvityksessään, että maksua ei tulisi laajentaa uusiin laitteisiin.

“Valiokunta on useissa yhteyksissä kiinnittänyt huomiota luvattomaan sisältöjen tietoverkkolevitykseen eli piratismiin. Esimerkiksi Euroopan digitaalistrategiaa koskevassa lausunnossaan valiokunta totesi, että piratismi on digitaalisten sisämarkkinoiden eräänä suurimpana kehittymisen esteenä. Mikäli luvatonta levitystä ei saada merkittävästi vähennettyä, uhkaa tilanne näivettää eurooppalaisen sisällöntuotannon. Valiokunta pitää välttämättömänä tehostaa toimenpiteitä piratismin estämiseksi.

Tulee myös kehittää toimenpiteitä, jotta kulttuurin tuottajat ja käyttäjät kohtaavat laillisin keinoin. Näin estetään piratismia.”

Valiokunnan kannattaisi tältä osin perehtyä myös siihen, mitä EU:n komissio asiasta sanoo. EU:n digiagendassa ongelmiksi nähdään enimmäkseen muut asiat kuin piratismi eikä ole sattumaa, että USA:ssa digitaaliset markkinat toimivat paljon paremmin kuin Euroopassa. Euroopassa on hajanainen tekijänoikeuslainsäädäntö ja erittäin tiukasti organisoituneet etujärjestöt, jotka eivät halua luopua neuvotteluvallastaan, koska pelkäävät jäävänsä rahallisesti tappiolle. Seurauksena on se, että monet pienemmät firmat eivät jaksa edes yrittää digitaalisten kulttuuripalveluiden lanseeraamista Euroopassa, koska neuvotteleminen kaikkien maiden kanssa erikseen vie aikaa ja rahaa. Nokian edustaja sanoi, että Comes with Music -palvelussa kesti 2-6kk neuvotella maakohtaiset sopimukset palvelulle. Per maa. Laskekaa siitä, kuinka monta bisnesneuvottelijan työtuntia Euroopean laajuisen lanseeraamiseen menee. Nokialla tähän on varaa, monilla muilla ei.

Mistä päästäänkin piratismin torjumiseen. EU:n digistrategiassa sanotaan, että “Laaja ja houkutteleva laillinen verkkotarjonta olisi myös tehokas vastaus piratismiin“. Tähän tulisi tähdätä. Piratismin torjumisessa toimivat palvelut ovat kriittisessä roolissa ja ruotsalaisten nerokas keksintö Spotify on tästä hyvä esimerkki. Itseäni myös kiinnostaisi tietää, että millaisia toimenpiteitä valiokunta on pohtinyt piratismin kitkemiseksi. Muualla maailmassa ollaan koitetty jo nettiyhteyksien pätkimistä sekä piraattien haastamista oikeuteen. Nykyaikana, kun koko nuori sukupolvi on enemmän tai vähemmän piraatteja, tehokas piratismin torjunta vaatii sitä, että luovumme yksityisyyden suojasta Internetissä tai annamme tekijänoikeusyhtiöille virkavallan valtuudet. Itse en pidä kumpaakaan toivottavana kehityksenä. Ilmoitusmenettelyjärjestelmän me saimme jo, sen tehokkuudesta emme vielä tiedä. Mitä muuta halutaan? “Toimenpiteiden tehostaminen piratismia vastaan” on turhaa sänähelinää, jos ei kerrota mitä sillä tarkoitetaan.  Tehokkaita ja oikeudenmukaisia keinoja, kun ei tunnu olevan, ellei ilmoitusmenettelyjärjestelmä sellaiseksi osoittaudu. Itse en ole valmis luovuttamaan kansalaisoikeuksiani tekijänoikeuksien vastaisessa taistelussa. Toivon, että ei ole moni muukaan.

Lähtölaukaus tekijänoikeuskeskusteluun

Disclaimer: Tämän piti olla vähän niin kuin lähtölaukausblogilleni ja teksti on muokattu eräästä ylipitkästä foorumiviestistä jotensakin kansantajuttavaan muotoon.

Mikä on tekijänoikeusjärjestelmän tarkoitus? Liian harva kysyy tätä itseltään tai lainsäätäjiltä, kun asiaan tehdään muutoksia. Kun tekijänoikeutta käsittelevää kirjallisuutta lukee, niin sieltä nousee tärkeimmäksi luovuuden edistäminen. Se on ydin, joka löytyy ainakin kaikista lukemistani tekijänoikeuden perusteluista. Ja tämä tehdään takaamalla tekijän taloudelliset ja moraaliset oikeudet. Ajan myötä järjestelmä on muuttunut aika paljon monimutkaisemmaksi, mitä se alkuun on ollut, jonka takia Suomenkin tekijänoikeusjärjestelmä on aika monimutkainen. Poikkeuksien olemassaolo korostaa tekijänoikeuden utilitaristista puolta, jonka tarkoituksena on ollut nähdä yhteiskunnan kokonaishyöty eikä vain tekijöiden. Tiettyjä poikkeuksia asettamalla on yhteiskunnan suurempi hyöty on asetettu taiteilijan yksinoikeuden edelle. Jo taannoin Lordi Macaulay lausui kuuluisassa puheessaan tekijänoikeuksista vuonna 1841, jotta “On hyvä että tekijöitä palkitaan, ja keinoista vähiten epäluonnollinen on monopoli. Silti monopoli on pahaksi. Hyvän vuoksi meidän on taivuttava pahaan; mutta paha ei saa pysyä päivääkään pidempään kuin hyvän päämäärän tavoittaminen vaatii“.

Eurooppa ja anglo-saksinen tekijänoikeuskehitys on kulkenut hieman eri polkuja. Anglo-saksisessa korostuu enemmän lockelainen “jokaisella on oikeus työnsä hedelmiin” eli luonnonoikeuksilla perustelu, vaikka Locke itse ei ole ottanut mitään kantaa tekijänoikeuksiin. Euroopassa taas on korostettu tekijän persoonan suojaa enemmän. Yhteiskunnan hyötyä muistettiin korostaa vielä ammoisina aikoina, mutta sen painoarvo katosi jossain vaiheessa. Missään vaiheessa sen sijaan tekijänoikeusjärjestelmällä ei ole yritetty siihen, että tekijöillä olisi absoluuttinen valta tuotoksiinsa tai pyritty siihen, että tekijän saamat tulot maksimoituisivat. Tosin rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että tuohon tekijän tulojen maksimointiin on tekijänoikeusteollisuuden kehittymisen myötä yritetty jatkuvasti pyrkiä viimeisen sadan vuoden kuluessa. Tai no, siinä vaiheessa ei enää kyllä ole ollut tekijän tuotoista vaan niiden tuotoista, jotka on onnistuneet noita tekijänoikeuksia itselleen haalimaan tai niistä muutoin hyötyivät.

Tekijänoikeusjärjestelmää verrataan usein omistusoikeusjärjestelmään, mikä on mielestäni virheellistä. Ajattelu kumpuaa todennäköisesti luonnonoikeusajattelusta. Kuitenkaan kKoskaan kautta tekijänoikeusjärjestelmän historian tekijänoikeuksille ei ole myönnetty samoja oikeuksia kuin fyysisille asioille. Tälle on hyvä ja looginen syy, sillä immateriaaliset asiat eivät ole ehtyvistä luonnonvaroista, niille ei ole suotavaa antaa omistusoikeuden kaltaista suojaa. Tekijänoikeus on määräaikainen ja rajoitettu monessa mielessä, joten tekijällä ei ole koskaan loputonta tai rajatonta valtaa tuottamaansa immateriaaliseen asiaan. Silti monet vanhvoja tekijänoikeuksia ajavat tahot vertaavat tekijänoikeustuotteita fyysisten tuotteiden omistusoikeuksiin, vaikka koskaan tekijänoikeudet eivät ole olleet analogisia omistusoikeuksiin. Tekijänoikeuksilla myönnetään väliaikainen monopoli teokseen, jonka kestoa ja ehtoja on rajoitettu. Tämä, jotta luovalle työlle on kannustimet. Luovuuden kannustimet, siinä on syy tekijänoikeusjärjestelmän olemassaololle.

Tämä teksti toimikoon lähtölaukauksena kirjoitussarjalleni, jossa käsitellään tekijänoikeuksien eri puolia eri näkökulmista. Jatkoa seuraa, toivottavasti paremmin jäsenneltynä.